Havaintoja Suomesta - I Asianmukaiset varusteet

”[K]un säädyllinen arkuus ja sovelias omaperäisyyden puute ovat meillä tähän saakka yleisesti hyväksytyn mielipiteen mukaan olleet toimeliaan kunnon ihmisen kiistattomia ominaisuuksia, olisi aivan sopimatonta ja säädytöntäkin muuttua äkkiarvaamatta ylettömäksi.”

Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868)

Monestakin olisi voinut kirjoittaa: Giacomettin patsaista Zürichin Kunsthausissa, polveilevista keskusteluista fonduepöydässä, hämmästyksestä lumen valtaamassa Helsingissä. Pikkujouluista. Suodatinkahvista ja sähkösaunoista. Siitä kun näkee Kallion kadulla toppapukuisen miehen, joka kantaa olallaan sitä sellaista vehjettä, mikä ihme se nyt onkaan, se semmoinen jolla porataan reikä jäähän… Minne ovatkaan minulta hävinneet suomalaiset sanat ja ilmiöt?

Kaira. Pilkkimies ja kaira.

Mutta enpä minä niistä kirjoita vaan annan vain ajan mennä. Joulu tulee. Ja siihen jouluun liittyy paljon sellaista, minkä toimittaminen ehdottomasti kuuluu asiaan.

Se on tiedättekö hyvin suomalaista, ne asiaan kuuluvat asiat ja muutenkin kaikenlainen asianmukaisuus. Joskaan ei minulta se yhtenäiskulttuurimme pienessä piirissä pyöriminen ja hyöriminen enää noin vain luonnistu; tänä vuonna jäivät joulukortitkin tädille ja sedille lähettämättä.

Ei sellaista ymmärretä.

Vaikka muuten on kotikulmilla kivaa taas. Olen jo palannut sille tutulle vantaalaiselle hiihtoladullekin, ihan vain todetakseni että aivan entiseen tapaan saan osakseni paheksuvia katseita. Minullahan ei edelleenkään ole suksia, sauvoja tai edes koiraa talutushihnan päässä rimpuilemassa. Ja kun vielä olen asiattomasti pukeutunut.

Ne ovat siellä viimeisen päälle, kaikki. Sillä niin huonosti kuin me suomalaiset itsemme ikinä vaatettaisimmekaan, yhdellä erityisellä saralla totisesti kunnostaudumme: kun lenkille mennään ei puutu keneltäkään väriä, raitaa, kiiltoa, kahinaa ja suhinaa, pölyesteriä, elastaania, Gore-Texia. Jokaisella upouudet, veden, tuulen, tuiskun, vilun ja viiman varmasti pitävät, kiistattomasti asianmukaiset varusteet.

Sveitsi

Aamuyöstä en saa enää unta. On oudon hiljaista, ei meteliä kadulla, ei edes sateen ääntä; olen siihen jo niin tottunut. Nousen ja kävelen olohuoneeseen. Ikkunasta näkyy lumen peittämä puisto, sen toisella laidalla ravintola on jo autio. Ei ketään missään. Tiedän pakkasen kiristyvän.

Tavaroiden pakkaamiseen meni kolme kokonaista päivää; tuntui kuin jokainen esine olisi liikaa. Lopulta Singnor C.C. kantoi pahvilaatikot Fiatiinsa ja ajoi ne isoisänsä varastoon joen toiselle puolen. Satoi rankasti; auto piti parkkeerata aivan oven eteen, ettei kaikki kastuisi.

Lähdin Firenzestä vain yksi matkalaukku mukanani. Sen Herr Dr D.M. veti Zürichin lentokentältä halki jäisen kaupungin tähän taloon tämän puiston kupeessa. Ja minulla kilisi taskussa pieni lehmänkello.

Sen olisin lähtiessäni pudottanut, enempiä ajattelematta, avainnippuni mukana postiluukusta seuraavalle vuokralaiselle. Mutta kellopa ei luukusta mahtunut. Viime hetkellä se piti irrottaa nipusta ja ottaa mukaan.

Ja niin kelloni palasi Sveitsiin, missä vanhempani sen minulle yli kaksikymmentä vuotta sitten olivat ostaneet. Vuorelta, jonka vuosia myöhemmin näin ikkunastani jokainen päivä. Ajan mittaan siitä kului maali, katosivat siniset entsianit. Mutta yhä se kilisi mukanani, Helsingissä, Pariisissa, Firenzessä, siellä missä ikinä kuljinkin.

Sunnuntaina ajan junalla Zürichistä etelään. Ja niin kuin Herr Dr D.M.:n pimeässä ikkunassa, seison pitkään kylmän järven rannassa vuoreni tuttua kurttuista huippua katsellen. Valkoiset laivat lähtevät ja saapuvat hiljaa kuin joutsenet, jouluvalot syttyvät. Puristan kelloani lapasessa ja ajattelen, miten hyvää ihmiselle tekeekään palata.

La pioggia

Ensimmäisenä Firenzen syksynäni italianopettajani, Signor Carnevali (hänen kohdallaan nimi muuten oli enne; yhtä karnevaalia koko signor ja hänen elämänläheiset oppituntinsa) näytti mustavalkoisen videon, jossa vesimassat vyöryivät pitkin kaupungin katuja. Filmaus oli dramaattinen, musiikki mahtipontista ja veden kohina uhkaavaa. Kerrottiinhan hirvittävästä tragediasta: marraskuussa 1966 Santa Crocen kaupunginosa taideaarteineen jäi mutavellin peittoon.

Asuin (ja edelleen asun) Santa Crocessa, aivan Firenzen läpi virtaavan, likaisenruskean Arno-joen kupeessa. Pohjakerroksessa. Niinpä minä Signor Carnevalin filmin nähtyäni peloissani odotin aamua, jona jalkani sängystä noustessani eivät enää tavoittaisikaan lattiaa…

Nimittäin satoi. Ja satoi. Ja satoi.

Mutta tulvaa ei tullut. Ei sinä vuonna eikä seuraavana. Eikä vielä tänäkään vuonna ole Arno-joki ottanut kaupunkia haltuunsa. Vaikka nyt ehkä olisi jopa syytä huoleen.

Firenzessä on nimittäin satanut ennätyksellisiä määriä. Vettä tulee tauotta. Siis tauotta. En koskaan ole kokenut vastaavaa.

Kuljetan tätä nykyä kannettavaa tietokonettani muovipussissa, ja moneen otteeseen olen vakavasti harkinnut kumisaappaiden ostamista (monet firenzeläiset todella liikkuvat kumisaappaissa). Pyykit eivät kuivu, keittiön ikkunanpieleen kasvaa homesieni. Juoksulenkille meneminen vaatii todellista strategista suunnittelua.

Sanovat täällä, että vuoden 1966 tulvan (jonka syistä ja syyllisistä muuten liikkuu mitä erinäisimpiä tarinoita) jälkeen Arno-joen yläjuoksulle tehtiin tekojärvi ja penkereen suojavalleja korotettiin. Vastaavanlainen onnettomuus ei olisi enää mahdollinen.

Jaa ei? Italialaisiin parannuksiin olen jo oppinut suhtautumaan epäluuloisesti. Ja ennen vuotta 1966 kaupunkihan oli veden saartama säännöllisin väliajoin. Korttelin päässä kotioveltani on talon seinässä laatta muistomerkkinä tulvasta joskus 1300-luvulla. Niin ylös vesi tuolloin ylsi. Mutta vuonna 1557 päästiin vielä parempiin lukemiin.

Converset II

Viides Converse-päivä (keskiviikko):

Poikkean aamulla suutarillani viemässä hänelle matalat nahkasaappaani. Olen matkaamassa pian Italiasta pohjoiseen ja tarvitsen talvikengät joissa on kumipohjat.

Minulle ei muuten vieläkään ole selvinnyt missä paikalliset korjauttavat kenkänsä. Suutarin palvelut ovat täällä nimittäin hyvin sattumanvaraisia. Santa Crocen alueelta olen toistaiseksi löytänyt vain kaksi suutaria, sisilialaisperheen (isä- ja poikapapan; paikalla on usein myös muita sukulaisia ja tietysti La Nonna) pyörittämä putiikki, jossa suudellaan kädelle ja kysellään turhia, sekä minun vähäsanaisen suutarini, joka hänelle harmaita korkeakorkoisia saappaitani ensimmäistä kertaa toimittaessani katseli niiden kuluneita kantoja ja ärähti:

- Ha fatto il siciliano?

Toki hän tunnisti kilpailijansa kädenjäljen.

Olen kuitenkin pysynyt hänen asiakkaanaan. Siitäkin huolimatta, ettei hän aina muista mihin kenkäni on laittanut (liiketila on tuskin kymmenen neliömetrin kokoinen; kenkiä lojuu epämääräisissä kasoissa kaikkialla, hyllyillä, pöydillä, lattialla…), ja vasta hajamielisen etsintäoperaation jälkeen löytää toisen sieltä toisen täältä. Viimeksi samaisia harmaita saappaita jälleen noutaessani (näillä kaduilla kapeat korot ovat kovilla), hän ilkikurisesti hymyillen kertoi tehneensä niistä entistäkin korkeammat.

Herr Dr D.M. on sitä mieltä että suutarin ammatti on kuoleva ammatti. Ei kukaan enää halua korjauttaa kenkiään, hän sanoo, kaikki haluavat uutta. Mutta minäpä en pidä siitä että tavarota (etenkään kenkiä!) heitetään noin vain pois. Minä pidän suutareista ja siitä että paikataan ja kunnostetaan vanhaa.

Converseja ei kuitenkaan viedä suutariin, ajattelen liikkeestä lähtiessäni. Ne ovat kumia ja kangasta, ja kun ne kerran kuluvat puhki, ne pannaan roskikseen. Jos kaikki kulkisivat Converseissa, ei suutareita siis enää tarvittaisi. Olisihan se aika surullista.

Kuudes Converse-päivä (torstai):

Kirjoitan tyttömäisistä tuntemuksistani Herr Dr D.M.:lle. Hän vastaa: "Ein bisschen mehr girly style schadet dir sicher nicht, finde ich."

Ja?

Myöhemmin tapaan Herr Dr M.G.:n Instituutin kahvilassa. Hän huomaa uudet kenkäni heti:

-Sexy.

Sexy?

Noh, ovat Converset seksikkäät ainakin Juliette Binochen jalassa. Elokuvassa L’heure d´été, jonka illalla näen Firenzen Ranska-instituutissa, on sattumoisin lyhyt Converse-kohtaus. Siinä todetaan Binochetin kengistä, varsin ranskalaiseen sävyyn:

- Ce ne sont que les américains qu’en profitent…

Seitsemäs Converse-päivä (perjantai):

Alan tottua Converseihin. Harkitsen jopa uusien, niihin sopivien housujen ostamista (olen kulkenut koko viikon ainokaisissa, polvitaipeesta ja haaroista jo rispaantuneissa pillifarkuissani). Uudet kenkäni siis ovat kuin ovatkin vaikuttaneet elämääni.

Mutta yksi asia kyllä ärsyttää. Se nimittäin, että Converset muka jotenkin ovat vaihtoehtoväen jalkineet. Ei minulla vaihtoehtoväkeä vastaan mitään ole, mutta sitä minä en allekirjoita että Converseissa olisi jotakin originellia. Converset ovat kenkämaailman Volkswagen, varma valinta, niillä kulkevat kaikki. Jopa Perugian Duomon ovenpielessä kerjänneellä mummolla oli Converset jalassaan. Vieläpä keltaiset!

Converset I

Kengät ovat oleellinen juttu. Niistä nimittäin näkee ihmisen, yhdellä silmäyksellä. Koko tyylin, olemuksen. Koko persoonan. Myönnän että katson ihmisiltä aina kengät, ja että tein sen jo ennen muuttoani Firenzeen ja ennen pikavisiittiäni Pariisin muotimaailmassa, ennen kuin mitenkään saatoin kuvitella sellaista hullutta kuin satojen eurojen käyttämistä pariin hienointa italialaista muotoilua.

Niin ikään on kengillä suuri vaikutus käyttäjäänsä. On ihan toinen fiilis koikkeloida korkkareilla kuin tallustaa tennareissa. Ja tämän tietää myös Herr Dr D.M.

Hän halusi ostaa minulle Converset.

Ymmärrän kyllä. Käytännöllinen sveitsiläinen oli toki pannut merkille, miten taituroin Firenzen kuoppaisia katuja mitä epävakaimmissa jalkineissa. Hänestä voisin relata vähän. Eivätkä kiiltonahkaiset, kultaraitaiset lekkarintapaiseni mitenkään ajaisi asiaa. (Ne kuuluivatkin, yhdessä pronssinvärisen vartalonmyötäisen toppatakin ja näyttävien merkkiaurinkolasien kanssa, italialaiseen valepukuuni, jonka olin hankkinut jo ensimmäisenä Firenzen vuotenani.)

Niinpä viime lauantaina, vain muutamaa tuntia ennen Zürichin lentonsa lähtöä, Herr Dr D.M. yhtäkkiä sanoi:

- Jetzt gehen wir Converse kaufen.

Olimme syöneet hyvin myöhäisen aamiaisen kahvilassa Santo Spiriton aukiolla ja kävelemässä asunnolleni hänen polkupyöräänsä noutamaan. Herr Dr D.M. toistaiseksi viimeinen aamu Firenzessä.

Ensin epäilin hänen pilailevan, mutta jo viidentoista minuutin kuluttua minulla oli kuin olikin harmaat (värivalinnasta olemme yksimielisiä) Converset jalassani. Jäähyväislahja.

- Ich rufe dich an…

Päätin kulkea Converseissani koko seuraavan viikon, joka ikinen päivä. Ja katsoa millaista se olisi.

* * *

Esimmäinen Converse-päivä (lauantai):

Ensimmäinen käyttökerta (menen Converseissani Instituutille kirjastoon) ei ole mullistava lainkaan. Lähinnä vain pohdin, mikä minussa lienee vikana; en koskaan saa romanttisia lahjoja (kukkia ja suklaakonvehteja ei lasketa; tarkoitan design-alusvaatteita ja sen sellaista). Nytkin nämä Converset. Mikä maailmassa saa miehen ostamaan minulle Converset?

Toinen Converse-päivä (sunnuntai):

Jo lipeän. Käytän Conversejani vain kauppareissulla. Sataa nimittäin, enkä halua kastella jalkojani. Niinpä lähden illalliselle Oltrarnoon vanhoissa nahkasaappaissani, mikä lienee ihan viisasta.

Yläkerran amerikkalaisten Halloween-bileisiin, jonne myöhemmin illalla hetken mielijohteesta poikkeamme, saapuminen Enrico Antinorin kahdeksansenttisissä korkkareissa kuitenkin kaduttaa; väki on mitä kirjavimmin pukeutunutta, olisin aivan hyvin voinut pitäytyä tennareissa. Tutustun esimerkiksi kullanhuuhtojaksi sonnustautuneeseen taidehistorioitsijaan Yalesta, jolla on löysät henkselit, vanha leveälierinen hattu ja tukku trick-or-treat -juttuja kerrottavanaan.

Kolmas Converse-päivä (maanantai):

Pyhäpäivä, Instituutti on kiinni. Ja edelleen sataa. Enimmäkseen lojun sohvallani lukemassa kirjaa ja International Herald Tribunen viikonloppunumeroa.

Mutta illalla lähtiessäni tapaamaan firenzeläistä ystävääni Signor C.C.:a panen Converseni jalkaan. Signor C.C., uskollinen tutorini paikalliseen todellisuuteen, ei oikein pidäkään siitä että liikuskelen korkokengissä (”It makes me feel like a little Italian boy”). Kerrottuani hänelle uusien jalkineideni tarinan, hän ihmettelee, miten vasemmistolainen maailmanparantaja ja ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi saattoi ostaa minulle ylikansallisen yrityksen tuotteen. Epäloogista, myönnän, mutta Herr Dr D.M. ei usko boikotteihin. Olin kyllä jo tarjonnut hänelle samaa argumenttia.

Signor C.C. on muuten itsekin juristi. Ja hän on ensimmäinen henkilö, jonka yli kaksi vuotta sitten Firenzeen muutettuani kohtasin. Hän tuli hakemaan minua lentokentältä isoisänsä vanhalla valkoisella Fiatilla ja autossa matkalla kaupungin keskustaan tunnusti olevansa totaalisen pettynyt: en ollutkaan yhtä pitkä ja vaalea kuin mitä hän oli kuvitellut. Myöhemmin hän tietenkin väitti vitsailleensa vain.

Neljäs Converse-päivä (tiistai):

Nämä eivät muuten suinkaan ole ensimmäiset Converseni. Kymmenenvuotiaana minulla oli pinkit Converset, kirpputorilta hankitut. Sitä paitsi siitä on vain reilut kolme vuotta, kun ostin Lontoosta Conversen tapaiset, mustat kiiltonahkatennarit. Ne sopivat laukkuuni jota tuolloin käytin kaiken aikaa, ja pitivät aika hyvin vettä. Erityisesti vesitiiviys oli olennaista: sinä kesänä oleskelin Oxfordissa, missä satoi ja tulvi niin, ettei elämästä sandaaleissa ja balleriinoissa tullut oikein mitään. Kahdessa kuukaudessa kävelinkin tennarini puhki.

Olen siis jo harjoitellut. Mutta silti en enää oikein muistanut, miten Converseissa olo on vähän toinen. Tyttömäisempi.

Näinä tyttöhetkinä olen muistellut tarinaa, jonka äiti kertoi viisivuotiaasta naapuristaan, pikkuneiti S.:stä. Itse asiassa tarina on siitä, miten äiti ja pikkuneiti S. kohtasivat. Eräänä päivänä jälkimmäinen nimittäin, äidin tehdessä puutarhatöitä pihamaallaan, oli ajanut polkupyörällään pihapusikkoon. Äiti oli tietenkin mennyt katsomaan kuinka siinä kävi, pikkuneiti kun oli pudonnut pyöränsä satulasta ja jäänyt maahan makaamaan. Äidin paikalle ehdittyä tämä oli kuitenkin välittömästi ponkaissut pystyyn ja esittäytynyt:

- Minä olen S.P. ja minä olen tyttö.

Siinä minulle esimerkki; parasta aina kertoa totuus heti.

Montevarchi

Sunnuntaina ajamme irlantilaisen ystäväni ja kollegani Miss A.O’M:n kanssa Montevarchiin ratsastamaan. Chiantin kukkuloilla sijaitseva kodikas agroturismo, jota pyörittää aavistuksen juro mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen englantilaisrouva Mrs Jenny, on meille jo ennestään tuttu; ensimmäisenä Firenzen vuotenani kävimme siellä muutamaan otteeseen − ja ihastuimme paikkaan: Mrs Jennyn hevoset ovat hyvin koulutettuja ja Montevarchin maisemat maalauksellisia. Sitä paitsi tuppaavat viiniviljelmien halki laukatessa unohtumaan niin tutkimukseen liittyvät huolet kuin monet muutkin elämän ongelmat; hetken aikaa on vain tuuli, aurinko ja vauhdin keinuva humala.

Joskin tällä kertaa tulee vettä. Saamme lainaan pitkät tummansiniset sadetakit, jotka lepattavat kuin ritarin viitta, ja joudumme varomaan monissa paikoin, missä maa on märkää ja mutaista ja luisuu hevosten kavioiden alla. Silti tuntuu ihanalta olla taas ratsailla.

Matkan aikana Signor Eraldo kääntyy vähän väliä satulassaan kertoakseen meille oliivilajikkeista ja erilaisista viininkorjuumenetelmistä − tai (vatsaansa taputellen) siitä miten hänen äitinsä valmistaa kesäkurpitsankukat, fiori di zucca. Hän on tilan ratsastuksenopettaja, pieni päivettynyt mies, jolla on pitkät italialaiskiharat ja hurmurin pilke sinisissä silmissään. Ennen pitkää hän avautuu:

- Mi piacono tutte le donne; la problema e solamente che non posso avere che una…

Ohitamme puutarhoja, joissa kasvavat tomaatit, persikat, viikunat ja jo miltei kypsät kakihedelmät. Monet niistä ovat vähän hoitamattoman oloisia, toisissa elävöityvät kaikenkarvaiset koirat. Kahlaamme purojen yli, ravaamme ylös jyrkkiä rinteitä. Hevoseni Merlinon tuhkanharmaa harja kostuu, ratsastushousut liimaantuvat reisiini. Hengitän raikasta ilmaa, jossa on jo syksyn kirpeyttä ja ajattelen, miten yhtäkkiä olenkaan kokonainen, hereillä ja läsnä.

Montevarchin juna-asemalle palatessamme meitä vaivaa tavaton nälkä. Kello tulee kuusi, alkaa jo hämärtää. Ja yhä sataa. Tekisi mieli aperitivoa, mutta aseman liepeiltä löydämme vain yhden ainoan baarin, jonka tarjonta ei lupaa hyvää: vitriinissä ei vaatimattoman pizzapalan ja kuivettuneen paninon lisäksi ole kuin aamuisia voisarvia. Mutta kun yritän kysellä toista ruokapaikkaa, tiskin takana seisova mies ehdottaa diiliä: Hän tekisi meille aperitivon jos vain jäisimme.

Me jäämme. Lämmitetyn pizzapalan ja ennakoitua huomattavasti maukkaammaksi osoittautuvan paninon (ne hän jakaa paloiksi ja asettelee kauniisti lautasille) lisäksi saamme valtavat bruschettat, joiden päälle pilkottu tomaatti on kuin juuri puutarhasta poimittu. Ja tietysti meille valmistetaan myös fizzaperolit, limeviipaleilla. Aterian hinnaksi tulee vaivaiset viisi euroa.

Lopulta myöhästymme junasta ja päädymme istumaan baaritiskillä kokonaisen tunnin, räikeässä neonvalossa, mutaisissa ratsastuskamppeissamme. Ihastus on aitoa ja molemminpuolista: me kiittelemme italialaista luovuutta kun taas espressokupposellaan poikkeavat paikalliset ihmettelevät kahta vettävaluvaa ja nälkiintynyttä blondia, jotka ahnaasti kaapivat lautasiltaan viimeisetkin oliiviöljyt.

Fabio, aperitivomestarimme muuten kirjoittaa, pikaisesti käyntikorttiin meidän jo lähtöä tehdessämme.

Assisilaisen jäljillä

Kirkkoon meneminen turistina on minusta aina jotenkin kiusallista. Tuntuu vain kuin olisi väärällä asialla, tunkeilija, häiritsemässä niitä, jotka oikeasti haluaisivat harjoittaa uskoaan. Tämä pieni vaivautuneisuus saa minut valtaansa jopa Firenzessä, missä katkeamattomat turistivirrat huuhtovat Duomoa, Santa Crocea ja kaupungin lukuisia muita pyhiä rakennuksia, ja missä mahdollisuuden sulautua toisiin tunkeilijoihin luulisi lievittävän epämukavaa olotilaa. En vain voi sille mitään; kirkossa olen häirikkö, oli minulla pääsylippu ja ”audio guide” tai ei.

Viikonloppureissulla Assisissa kuitenkin selvisi, miten häilyvä jakolinja turistin ja todellisen kirkossakävijän välillä joskus onkaan. Paikkakunnalla sijaitsee nimittäin Basilica di San Francesco, Francicus Assisilaisen basilika, yksi katolilaisen pyhiinvaelluksen merkittävimmistä kohteista.

Jo Basilikalle johtava katu, Via San Francesco, antaa lupauksen siitä mitä tulevan pitää: siellä on halpoja hotelleja, kolkkoja kahviloita ja ahtaita matkamuistokojuja yksi toisensa vieressä. Äänekkään ihmisvirran viemänä ajaudumme suoraan kohti alemman kirkon sisäänkäyntiä, ja heti päälaivaan tullessamme havaitsemme menossa olevan englanninkielinen messu. Opastekyltit hohtavat neonvaloin: ”Confessions”, ”Tomb of St. Francis”. Tilassa käy melkoinen kuhina, ja tuon tuostakin toistuu käskevä kuulutus:

- Silenzio, Silence.

Kuuroille korville.

Paikan sydän näyttää olevan matalassa kellarimaisessa tilassa sijaitseva pyhän Francicuksen hauta, jonka edessä nököttää ihmisiä rukoilemassa ja munkki jakamassa siunausta kymmenen euron korvausta vastaan. Myös munkille on jono.

Me emme polvistu Francicuksen haudalla, pujahda pieneen puukoppiin tunnustamaan syntejämme, tai jää kuuntelemaan saksankielistä messua, joka alkaa välittömästi englanninkielisen jälkeen. Ensisijaisesti meitä kiinnostavat paitsi Giotton freskot, myös se mitä tapahtuu ympärillämme: Basilikan hämärässä turisti ja pyhiinvaeltaja sulautuvat yhdeksi.

Huolimatta tosituristin ja tosiuskovaisen välisen rajanvedon vaikeuksista, Firenzen Santa Crocen katedraalissa (fransiskaanien tärkein kirkko kaupungissa) minä joka tapauksessa kerran päädyin seuraan, jonka voisin väittää koostuneen yksinomaan oikeista kirkossakävijöistä. Se tapahtui viime keväänä pääsiäismessun aikaan, jolloin katedraali suljettiin turisteilta. Koskaan ennen en ollut nähnyt paikkaa niin tyhjänä; valtavassa kirkkotilassa seisoskeli vain kourallinen ihmisiä hiljaisina ja viluisina paksujen toppatakkiensa uumenissa. Päällimmäisenä jäi mieleen miten pappi messua lukiessaan puhui mikrofoniin ja piteli taskulamppua, ja miten epävireisessä kuorossa lauloi ainoastaan vanhuksia. Minä tietysti tein parhaani näyttääkseni siltä että kuuluin joukkoon.

Vasta kun tuli ehtoollisleivän aika, petokseni paljastui.

Hiljaiseloa?

Toisinaan historiantutkijat erehtyvät ajattelemaan, että tärkeät asiat kirjataan aina, siis että ihmiset järjestään kirjoittavat silloin kun jotain merkityksellistä tapahtuu. Tämä oletus johtaa päätelmään, että historiallisia lähteitä, ennen kaikkea sellaisia kuin päiväkirjat tai kirjeet, lukiessa voi myös uskoa ajallisten aukkojen tarkoittavan sitä, ettei mitään olennaista ole tapahtunut. Oikeastaan ajatus on varsin looginen: ei jälkeä koska ei tekoa. Tai ainakin että jälki on tekonsa kokoinen.

Mutta minäpä olen oppinut paljon olettamusten vaaroista tarkkailemalla omaa käytöstäni. Niin päiväkirjaani kuin blogiinikin kirjoittaminen on täysin sattumanvaraista, epärationaalista ja ennakoimatonta, usein täysin mielialasta riippuvaa. Ja koska minun kohdallani historialliset jäljet jäävät vähän miten sattuu, en ehkä joskus tulevaisuudessa keksi myöskään selitystä sille, miksi syys−lokakuulta 2010 merkintöjä on blogissani niin harvakseltaan.

Tulevaa dilemmaani ennakoiden voin kertoa että tuona aikana itse asiassa aika paljonkin tapahtui: Palasin Firenzeen, lukukausi alkoi, ja vielä lämpimät syysillat ja ystävät, joista suurinta osaa en ollut nähnyt kuukausiin, veivät ne hetket, jotka minä muuten olisin ehkä käyttänyt blogini parissa. Aika vain katosi minulta. Ja se kävi vallan varkain, seisoskellessani viinilasi kädessä St Ambriogon aukion öisessä hälinässä, ostaessani hedelmiä torilla sateisena aamuna tai kuoriessani vaahtoa cappuccinon pinnalta myöhäisenä sunnuntai-iltapäivänä St Spiritolle hiljattain avatussa pannukakun ja kahvin tuoksuisessa, liioitellun epäitalialaisessa baarissa.

Ehkäpä minun tapauksessani voisi jopa väittää, että kirjoitan enemmän silloin kun vähemmän (joskaan ei välttämättä vähemmän tärkeää) tapahtuu. Tarvitsen kirjoittamiseen aikaa, rauhaa ja yksinäisyyttä, juuri sellaisia iltoja kuin tämä: palattuani Instituutilta tavallista aikaisemmin ja naapurini Signor G.T.:n ilmoitettua ettei hän lähtisi kanssani juoksemaan, päätän viettää koti-illan. Yksin. Teen vähän töitä, pesen pyykkiä, järjestelen keittiötä, ja jaksamatta edes valmistaa ruokaa syön kylmänä Herr Dr D.M.:n kaksi päivää aikaisemmin valmistaman pastan jämän (hän laittoi siihen liikaa chiliä mutta sentään myönsi sen itse).

Samalla pohdin mitä oikein tarkoittaakaan ”tärkeä ”ja ”tärkeän tapahtuminen”. Eikö oletus siitä, että tärkeästä jää jälki ole jo siksi kestämätön, että ”tärkeä” on usein subjektiivisesti määriteltyä. Ja jos olemassa olisikin objektiivisesti, arvostelustamme riippumatta tärkeitä asioita, kuinka ne erottaisi vähemmän tärkeistä? Ratkaisevaa kun voi joskus olla yksi ainokainen katse, kosketus tai sana. Hetki. Ja se kun on niin lyhyt.

”- Elämä pitäisi järjestää siten, että jokainen tuokio siinä olisi tärkeä, virkkoi Arkadi mietteliäästi.

- Kukapa sitä vastaan väittäisi! Tärkeää, vaikkapa valheellistakin. Kaikkeen tärkeään voi sopeutua, mutta kun on kaikenlaista törkyä ja roskaa: kas siinä onnettomuus.

- Törkyä ei ole olemassa ihmiselle, jollei hän halua sitä tunnustaa.”

Ivan Turgenev: Isät ja pojat (1862)

Maailmanparantajat

- Klar will ich die Welt verbessern,
toteaa Herr Dr. D.M.. Hänen äänessään on kujeellisuutta, mutta punaruudulliseen kauluspaitaan ja kuluneisiin Campereihin pukeutunut vaatimaton sveitsiläisjuristi kyllä ihan oikeasti vaikuttaa maailmanparantajalta; hänellä on rauhallinen olemus ja harkitseva, lempeä katse. Ja parta ja hiukset akateemisesti vähän sekaisin.

Mikä on minun missioni, kysyy hän sitten. Missioni? Vähän hämmentyneenä alan kertoa tutkimushankkeestani, vielä kovin epämääräisistä ajatuksistani toimivamman Euroopan rakentamisesta. Mutta jostakin syytä tuntuu kuin olisi lapsi esittelemässä aikuiselle lelujaan, leikkiautoja ja nukkekoteja, yksinkertaisia kopioita monimutkaisesta todellisuudesta. Herr Dr. D.M. kuuntelee keskittyneesti sanomatta juuri mitään.

Kaksi päivää myöhemmin Instituutin Emeroteca-nimisen kokoushuoneen ikkunat ja ovet on poikkeuksellisen visusti suljettu, paikalla pyörii poliiseja. Loggian käytävällä on kyltti, joka ei anna paljon informaatiota: Fifth expert panel meeting. Mutta minäpä tiedän mitä sisällä tapahtuu: siellä YK:n korkeat virkamiehet yrittävät ratkoa maailman ihmisoikeuksiin liittyviä ongelmia. Ja Herr Dr. D.M. on mukana heitä neuvomassa.

Sillä välin minä istun vain muutaman kymmenen metrin päässä kirjastossa lukemassa Yhdysvaltain tiedepolitiikan trendeistä. Paksusta monistepinosta alleviivaan lyijykynällä seuraavanlaisia lauseita: “During this period privately financed industrial research continued some growth, but with decreased emphasis on fundamental and longer-range research.” ”The incoming Regan administration picked up on the Carter initiatives and made innovation and new entrepreneurship one of the centrepieces of the economic strategy and science policy, especially after 1982…”
Yritän motivoida itseäni ajattelemalla että tämäkin on tärkeää.

Ja tietenkin se on tärkeää. Samaisena päivänä oli nimittäin Times Higher Education julkaissut maailman (ja Euroopan) parhaimpien yliopistojen ranking-listan. Kolmenkymmenen huippuyliopiston joukkoon pääsi vain 5 eurooppalaista yliopistoa (joista neljä brittiyliopistoja). Vaikka lista on saanut paljon arvostelua osakseen, ihan vikaan se ei voi osua. Surkea suoritus.

Ja vieläpä saattoi uutisista lukea miten Brysselissä riideltiin taas. EU:n huippukokous oli alkanut ja Romanien karkotuskiista viemässä huomion kaikelta muulta. Jäi siis Euroopan parantajallekin sarkaa.


Lauantaina istuimme Mrs M.G.:n ja Mr R.B.:n tyhjässä asunnossa myöhäisellä illallisella (naapurini olivat matkalla ja olin saanut luvan hengailla heillä jos vain muistaisin kastella kukat). Ukkonen kiersi Firenzeä tunnista toiseen, ja olimme avanneet suuret ikkunat tunteaksemme sateen, nähdäksemme paremmin salamat leiskumassa Palazzo Vecchion yllä. Meillä oli punajuuririsottoa, viikunoita ja ricotta-juustoa, prosciuttoa, salaattia, proseccoa ja suklaakakku, sekä uskomaton näkymä kaupunkiin. Vaikka sillä hetkellä maailman pulmat tuntuivat kovin etäisiltä, kysyin kuitenkin:
- Haben sie dich zugehört?
- Ja, hymyili Herr Dr. D.M.

Enempää vakavia ei sinä iltana puhuttu.

Kesävieraat

Tämänvuotiset kesämökkivieraani: Pariisilaiset ystäväni monsieur B.C. ja madame M.C. sekä heidän kuusivuotias poikansa C.C. He viipyvät viikon, hakkaavat halkoja ja pärskivät järvessä. C.C. oppii soutamaan ja jo muutaman päivän kuluttua ilmoittaa viihtyvänsä paremmin mökkipaikkakunnallamme kuin elegantissa kotikaupungissaan. Perheen lähdettyä saapuu irlantilainen kollegani Miss K.M. Hän tuo sateet mukanaan, ja monta päivää kuluu takkatulen ääressä venäläisklassikkoja lukien. On ihmeen hiljaista, koivulehdet muuntuvat keltaisiksi.

Vieraani ovat avuliaita ja toimeliaita jokainen, kantavat ahkerasti vettä ja kohentavat haparoiden takkatulta. Eikä kukaan tunnusta pelkäävänsä öisellä matkalla ulkohuussiin. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että suomalainen kesämökki on ulkomaalaiselle vain hauska puuhamaa, jossa kaikki on leikkiä, saunanlämmityksestä marjankeruun. Huomaan joutuneeni kolmen aikuisen ja yhden lapsen yksinhuoltajaksi; yhtäkkiä olen ainoa elämän realiteeteista tietoinen olento. Minun on valvottava että vene on kunnolla sidottu, halkopinot peitelty, marjapensaat kasteltu, kaivonkansi kiinni. Minä yksin perkaan kalat, huolehdin uuninpeltien sulkemisesta, pelastan pyykit sateelta. Eivät vallan suotta mökkinaapurit ihmettele miten siellä selviän, minä uusavuton ulkosuomalainen akateemikko, jolta menevät jo suodatin- ja pannukahvitkin sekaisin.

Joskin ajoittain rankkaa, ulkomaalaisvieraitten ylläpito on myös sivistävää. Ystävieni kanssa käyn monta pitkää keskustelua, joiden kuluessa he purkavat ajatuksiaan Ranskan ja Irlannin nykytilasta. ja tulevaisuudesta Johtopäätökset ovat synkkiä; elämme lyhytnäköisyyden ja itsekkyyden aikaa, minulle vakuutellaan. Yhteiskunta on pinnallistunut, vain materialla tuntuu olevan merkitystä. Puuttuu solidaarisuus, tulevaisuuden visio. Sellaisessa kontekstissa poliittista valtaa pääsevät kahmimaan kaikenlaiset raharikkaat idiootit ja pellet.

Entä miten on Suomen laita?

Nojaa, me suomalaiset edelleen uskomme elävämme maailman parhaassa maassa, kirjoittihan erinomaisuudestamme taas hiljattain jopa laatulehti Newsweek. Suomen menestystarina siis jatkuu ja jatkuu, kotimainen media sitä toistelee kuin vakiintuneintakin mantraa.

Minun näkökulmastani taas avautuu ahdistavan homogeeninen, yhden totuuden maa, jonka urheilusandaaleissa kulkeva monikompleksinen kansa uskollisesti seuraa valistajaansa. Me syömme sitä mitä K- ja S-ketjut meille tarjoavat, luemme sitä mitä Sanoma Osakeyhtiö katsoo parhaaksi painattaa. Todellisista ongelmista puhuvat vain harvat; terve itsekritiikki ei ole meidän juttu lainkaan.

Kehotankin maanmiehiäni ja -naisiani raottamaan vähän ikkunaa ja päästämään sisään raitista ulkoilmaa. Kutsukaa vaikka kesävieraita; heille on kannettava saunapuut, mutta kenties he huomaavat jotakin sellaista mikä meiltä on jäänyt näkemättä.

Luvallisilla paikoilla

Kuulun siihen sukupolveen, joka juuri ja juuri ehti kokea kaksinapaisen maailman. Minä tosin muistan vain matkan Georg Otsilla Viroon isän viisikymmentävuotispäivänä marraskuussa 1991. Silloin muuri Berliinissä oli jo murtunut, Neuvostoliitto romahtamassa. Tallinnasta yritimme ostaa isälle viisikymmentä ruusua, mutta mistään ei saanut niin montaa. Lopulta oli tyydyttävä punaisiin neilikoihin, vaikka nekin täytyi kerätä neljä sieltä, kymmenen täältä. Myönnän että rautaesiripun itäpuolella kasvaneilla kavereillani on jännittävimpiä tarinoita jaettavanaan.

Kuten Frau A.P.:llä. Eräänä iltana istuessamme hänen parvekkeellaan syömässä pastaa kertoi hän ensimmäisestä matkastaan Länsi-Berliiniin, paikkaan missä oli − noin kymmenenvuotiaan saamien tietojen mukaan − yllätysmunia ja aamiaismuroja. Begrüßungsgeld lompakossa mentiinkin sitten isoon supermarkettiin ja ladattiin kauppakärryt täyteen. Enää ei Frau A.P.:n tarvinnut piilotella länsikarkkien käärepapereita taskuissaan.

Hän on vain muutaman vuoden minua vanhempi. Ja sanoo:

- Ich kann es mir nicht richtig vorstellen wie mein Leben jetzt wäre.

Niin, jos DDR ei olisi lakannut olemasta. Ajatus on jokseenkin mahdoton – eikä kuitenkaan.

Deutsche Historisches Museumissa on näyttely Saksojen yhdistymisestä. Videoilla puhuvat liittokansleri Helmut Kohl ja DDR:n johtaja Hans Modrov, kuvissa näkyy kuinka ihmismassat kokoontuvat muurille, huutavat ja hurraavat marraskuun kirpeässä ilmassa. Vapaus. Veljeys. Tasa-arvo?

Olen pettynyt mutten yllättynyt. Miksi minulle taas kerrotaan voittajien historiaa? Miksen kuule yksittäisten ihmisten elämäntarinoita, vaikkapa niiden lukuisten itäsaksalaisten jotka työskentelivät valtiolle? Minne yhtäkkiä joutuivatkaan virkamiehet, opettajat − historioitsijat? Miksei minua informoida berliiniläisarjen uudelleenorganisoimisesta, siitä miten kahdesta kaupungista jälleen tehtiin yksi?

Jälkimmäiseen kysymykseen saa ainakin osittaisen vastauksen Ostbahnhofilta, missä aseman seiniin kiinnitetyissä plakaateissa kerrotaan kaupungin liikennejärjestelyistä vuosien 1961−1989 aikana. Jo ennen muurin pystyttämistä kaupungin ympäri kulkeva Ringbahn katkaistiin kun taas metroverkko pilkottiin vuonna 1961. Itä-Berliinin asemista suurin osa yksinkertaisesti suljettiin. Niitä alettiin kutsua haamuasemiksi, joiden himmennetyssä valaistuksessa päivystivät DDR:n aseistetut sotilaat. Miten mielenkiintoista. Ja kukapa olisi arvannut että yhden vuoden aikana kaikki kutakuinkin palaisi entiselleen.

Aina Berliinissä ihmettelen, kuinka vähän siellä näkee enää jälkiä kaupungin jaosta. Vaikea esimerkiksi Prenzlauerbergissa kulkiessa on uskoa muurin murtumisesta olevan vain kaksikymmentä vuotta. Nach der Wende on Berliini nimittäin nopeasti siistitytynyt, porvarillistunut – ja tylsistynyt. 1990-luvun alkuvuosina kaupunki oli vielä oikeasti jännittävä paikka.

Tegelin lentokentällä tutustun Herr L.L.:ään, berliiniläiseen journalistiin ja elokuvantekijään. Hetken maailma tuntuu niin pieneltä taas; hän on tehnyt maisterintutkintonsa Humboldt-yliopistossa minun Ohjaajalleni ja aikoo nukkua tulevan yön Suomen Kansallisteatterissa (siellä on kaksi vierashuonetta). Koneessa Herr L.L. järjestää minut viereensä istumaan ja kertoo miten hän vielä muutama vuosi sitten saattoi kavereidensa kanssa pyörittää luvatonta baaria. Tuolloin sitä tekivät Berliinissä kaikki, mutta enää ei sellainen mitenkään kävisi päinsä.

”Gramsci, sagte ich, erst die Veränderung der Gewohnheiten, der Emotionen, von Erotik, Kleidung und Essen bringt eine neue Gesellschaft vor.

Aha, Rosenow lächelte fein, ich sehe, Sie haben also auch so eine linke Kurve in Ihrer Vergangenheit.“

Uwe Timm: Johannisnacht (dtv 2008)

Havelbergerstraße, 10559 Berlin − II Pienet hinnat

Tapaus U8:n metrossa: Pitkää käytävää rullaa nuori, yksijalkainen nainen pyörätuolissa, toisella kädellä pahvimukia ojentaen, toisella itseään eteenpäin työntäen. Suttuinen olemus, harittava katse. Matkustajat tuijottavat hänen ohitseen, kirjoihinsa, kenkiinsä, ikkunan mustaa maisemaa.

Vain vieressäni istuva tummaihoinen mies reagoi:

- Das ist für Heroin, für Heroin ist das nur… Ilmoittaa hän kovaan ääneen.

Kukaan ei vastaa.

- Seid ihr alle Zombies, oder was? Alle Zombies?

Yhä hiljaisuus. Nyt miehen äänessä on jo äreyttä:

- Mit Fremden will man hier nicht sprechen, das sieht man ja… So ist es in diesem Land, mit den Fremden spricht man nicht…

Vasta kun hän kaikkien helpotukseksi poistuu vaunusta, uskallan nostaa katseeni pokkarista. Hän huomaa sen, toljottaa liukuportaista vihaisesti takaisin.

Niin, kerjäläiset ja (väärät) ulkomaalaiset. Se kiusallinen marginaali meillä on aina keskuudessamme.

Aloitan kerjäläisistä: Suomessa he ovat harvassa ja melkein yksinomaan romanialaisia, niitä surkeimpia joskin ehkä sinnikkäimpiä kaikista. Italiassakin kerjäämässä ovat usein romanialaiset, mutta siellä he ovat toisenlaisia. Kuluneena keväänä kohtasin joka aamu via dei Servillä elintarvikemyymälän oven pielessä päivystävän romanimummon, jolla oli mukanaan pieni koira. En koskaan antanut hänelle rahaa, mutta aikaa myöten hän oppi tunnistamaan ja alkoi tervehtiä. Silloin tällöin, jos kävelin kadun toista laitaa, mummo minut huomatessaan hymyili ja − tätä minun oli aluksi vaikea uskoa itsekään − lähetti lentosuukon! Ei hän ihan kamalan onneton voinut olla.

Berliinissä kerjäävät saksalaiset. He eivät nökötä apaattisina kadunkulmissa vaan liikkuvat aktiivisina kaupungin metrossa. Junan nytkähtäessä liikkeelle alkaa surullinen tarina: Niin ja niin monta kuukautta tai vuotta työttömyyttä, asunnottomuutta, ei rahaa ruokaan, hygieniaan… Siis todellinen tragedia. Monet myyvät kodittomien lehtiä, joista yhden nimi on Berliner Straßenmagazin Motz.

Lopulta päätin ostaa tuon Motzin, kun kulahtaneeseen verryttelyasuun sonnustautunut kauppamies sattui samaan vaunuun kahdesti peräkkäin. Euro kahdenkymmenen sentin (josta kahdeksankymmentä menee myyjälle) edestä alavireistä journalismia. Ensimmäisellä sivulla on kronikka oikeistoradikaalien viime vuonna tekemistä väkivaltatapauksista (”Bei einer antifaschistischen Aktion auf dem Marktplatz von Gernsbach am 29. August wurden Jugendliche von mehreren mit Teleskopstöcken befaffneten Neonazis attakiert” ja niin edelleen), pääartikkeli käsittelee vapaaehtoistoimintaan perustuvaa ilmaista ruoanjakelua (Symbol für den Abbau des Sozialstaates), loput kirjoitukset etupäässä köyhyyttä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta mitä erinäisimmissä muodoissaan. Vain yhden niistä jaksan lukea kokonaan. Siinä kahden pojan yksinhuoltajaäiti ja Hartz-IV-Empfängerin Sigrid R. kommentoi Rosa Wolffin tuoretta kirjaa Arm aber Bio! (Edition Butterbrot 2010). Rosa Wolff on tehnyt kokeen: hän on yrittänyt elää 4.35 eurolla päivässä ainoastaan luomutuotteita ostaen − ja onnistunut siinä. Motz kertoo: ”Das Sachbuch ’Arm aber Bio’ von Rosa Wolff hat Sigrid R. Mut gemacht. Sie findet, es könne vielen als Anregung dienen, ‚sich nicht nur notgedrungen − durch die Not gedrungen − zu ernähren, sondern wieder sich selbst und seinen Lebensmittelpunkt liebvoll zuzuwenden: als Mittel zum Leben.’“

Jutussa ei mainita, että Berliini on varmaankin ainoa kaupunki maailmassa, missä luomutuotteita voivat ostaa vähävaraisetkin. Ensinnäkin luomua saa kaikkialta, tavallisista ruokakaupoista ja ennen kaikkea luomukaupoista, joita tietyissä kaupunginosissa (kuten Kreuzbergissa, ”Kreuzkölnissä” ja Prenzlauerbergissa) on melkein joka korttelissa. Toiseksi hinnat ovat ihan oikeasti alhaiset. Viime viikolla poiketessani erääseen Hermanplatzin kupeessa sijaitsevaan luomumarkettiin sain todeta niiden vähävaraisille olevan vieläpä ihan erityiset. Kassalla myyjä nimittäin kysyi:

- Der kleine Preis oder der normale Preis?

Siis mikä pieni vai normaali hinta?

- Der kleine Preis ist für Geringverdiener, der normale Preis für normale Verdiener, minulle selvennettiin.

Siinä oli sitten päätettävä kuuluinko pienituloisiin ja halusinko tuotteen halvemmalla vai normaalituloisiin ja olin valmis maksamaan vähän lisää. Erotus oli viisikymmentä senttiä ja kyse teepakkauksesta, joka Firenzessä joka tapauksessa olisi kustantanut lähes kaksi euroa enemmän.

Und die Fremden? Ei heitä täällä oikein ole. Berliinistä on vaikea saada töitä, ja niille onnekkaille, joilla työpaikka on, maksetaan surkeasti. Luomuleipä ei ole leveää.