Aamuyöstä en saa enää unta. On oudon hiljaista, ei meteliä kadulla, ei edes sateen ääntä; olen siihen jo niin tottunut. Nousen ja kävelen olohuoneeseen. Ikkunasta näkyy lumen peittämä puisto, sen toisella laidalla ravintola on jo autio. Ei ketään missään. Tiedän pakkasen kiristyvän.
Tavaroiden pakkaamiseen meni kolme kokonaista päivää; tuntui kuin jokainen esine olisi liikaa. Lopulta Singnor C.C. kantoi pahvilaatikot Fiatiinsa ja ajoi ne isoisänsä varastoon joen toiselle puolen. Satoi rankasti; auto piti parkkeerata aivan oven eteen, ettei kaikki kastuisi.
Lähdin Firenzestä vain yksi matkalaukku mukanani. Sen Herr Dr D.M. veti Zürichin lentokentältä halki jäisen kaupungin tähän taloon tämän puiston kupeessa. Ja minulla kilisi taskussa pieni lehmänkello.
Sen olisin lähtiessäni pudottanut, enempiä ajattelematta, avainnippuni mukana postiluukusta seuraavalle vuokralaiselle. Mutta kellopa ei luukusta mahtunut. Viime hetkellä se piti irrottaa nipusta ja ottaa mukaan.
Ja niin kelloni palasi Sveitsiin, missä vanhempani sen minulle yli kaksikymmentä vuotta sitten olivat ostaneet. Vuorelta, jonka vuosia myöhemmin näin ikkunastani jokainen päivä. Ajan mittaan siitä kului maali, katosivat siniset entsianit. Mutta yhä se kilisi mukanani, Helsingissä, Pariisissa, Firenzessä, siellä missä ikinä kuljinkin.
Sunnuntaina ajan junalla Zürichistä etelään. Ja niin kuin Herr Dr D.M.:n pimeässä ikkunassa, seison pitkään kylmän järven rannassa vuoreni tuttua kurttuista huippua katsellen. Valkoiset laivat lähtevät ja saapuvat hiljaa kuin joutsenet, jouluvalot syttyvät. Puristan kelloani lapasessa ja ajattelen, miten hyvää ihmiselle tekeekään palata.
