torstai 29. syyskuuta 2011

Totuus Italiasta

Ainakin italialaisten ymmärtäminen on helppoa, totesi ranskalainen kaverini minulle kesällä. Italialaiset ovat selkeitä ja läpinäkyviä, tout est exposé, kaikki on esillä. Italialainen on röyhkeästi oma itsensä, ja jos hän muuta teeskentelee, jokainen näkee että hän teeskentelee. Italialaisista ei siis voi erehtyä; on aivan turhaa epäillä että kaiken takana olisi vielä jokin toinen, monimutkaisempi todellisuus.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tapaan Signor S.S.:n. Hän juoksee perääni Via dei Bencillä ja haluaa tarjota trinkin. Puoli kahden aikaan yöstä Via dei Benci on kamala paikka: täynnä amerikkalaisia, kimeä-äänisiä teinejä melkoisessa humalassa. Mutta Signor S.S. ei ole amerikkalainen teini vaan firenzeläinen yrittäjä, joka tilaa itselleen alkoholittoman juoman.

- Devo ancora spostare la macchina.

Täytyy siirtää auto.


Puhumme Berlusconista. Signor S.S.:n mielestä hän on pienempi harmi kuin Ranskan Nicholas Sarkozy. Jälkimmäinen on oikeasti paha, edellinen vain italialainen mies.

Hyvin italialainen mies. Minkäs Cavaliere itselleen voi?

- Sei molto bella, Signor sanoo minulle sitten.


Seuraavana päivänä Signor S.S. vie minut ajelulle. Hänellä on musta BMW, joka kukkuloille päästessämme muuntuu avoautoksi. Oliivilehdot jäävät taakse, aurinko koskettaa lämpimästi vaikka jossain kaukana jyrisee jo ukkonen. Pian Signor alkaa laulaa, hän katselee minua ja laulaa, vaikka tie on serpentiiniä ja auto nopea.

Ajattelen miksi ranskalaiset osaavat olla romanttisia muttai italialaiset vain sentimentaalisia. Niin ikään ajattelen, miksen vieläkään voi uskoa Italian olevan vain yksinkertainen klisee.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Paluu Davidin kaupunkiin

Viimein olen palannut Firenzeen. Kotitalo on yhä sama mutta asunto toinen, nyt ihanasti kaupungin katoilla. Sieltä näkyy kahteen suuntaan: itään Santa Crocen katedraalille ja länteen Palazzo Vecchiolle ja Duomolle. Ja paljon näkyy vinoja tiilikattoja, pieniä terasseja joita kadulta ei koskaan huomaa, käkkäräisiä televisioantenneja, savupiippuja, pyykkinaruja. Sen kaiken takana kumartuvat Chiantin kukkuloiden ikuisesti vihreät selät. Olen kätkössä kuin linnunpesässä.

Italia tuntuu ihmeelliseltä taas. Kaduilla käy vilske, aurinko polttaa. Ja miten tomaatit voivatkaan olla niin paljon punaisempia kuin missään muualla? Kutsun ystäviäni kylään, sillä haluan jakaa heidän kanssaan nämä maisemat. Juomme proseccoa ja chiantin viinä, syömme pecorinoa, focazzaa, oliiveja, mozzarellaa, viinirypäleitä, pestoa ja tortellineja… Ja hämmästelemme miten elämä ikinä voikaan olla tällaista näin.

Terassini ovelta näen Davidin patsaan pienenä valkeana figurina aivan horisontin rajassa.