Älä mene Barcelonaan, rakas Joulupukki!

Reilu viikko sitten kirjoitin blogiini jouluvalaistuksesta Firenzessä. Viikonlopun International Herald Tribune puolestaan toteaa Barcelonan jouluvaloista (ja joulusta kaupungissa yleensä):

”Like so many things in life (…) Christmas is better in Barcelona. Not for the tinsel, the candy canes, the celebrity reindeer with his blinking nose. No, Christmas in Barcelona is an altogether sleeker affair. The lights lining the avenues are more artistic, the parades better choreographed, the cakes more elaborate and the exertions more athletic.”

Ja verkkosivuilla oleva versio vielä lisää:

”[A]t Christmas time, the balance between artistry and common sense that so deeply characterizes the Catalan soul is on fine display.”

Tämä vahvistaa oletukseni että joulu, enemmän tai vähemmän ekstensiivisine tuikkuineen ja tilpehööreineen, paljastaa kansakunnan syvimmän olemuksen – ja ehkä jopa sen henkisen tilan.

Puolitoistatuntinen lento Roomasta Barcelonaan Alitalian retrokoneella käy todellisesta kulttuuri- ja aikamatkasta. Barcelonan lentokenttä on uudenoloinen ja rauhallinen, lentokenttäbussia ajaa nuori, ystävällinen nainen, joka ei näytä happamaa naamaan ollenkaan (kuten epäilemättä tekisi hänen turhautunut italialainen diiva-sisarensa), hotellini kadulla on vegaaniravintola, jossa soi hiljaisella amerikkalainen joulumusiikki (ei siis imelä rock tai sen tapainen, joka Italiassa kaikuu kovaa kaikkialla), kaduilla ei ole kuoppia, ja matkalla yliopistolle näen jopa luomuleipomon. Barcelona on nuori, dynaaminen ja luova. Vaikea uskoa että Espanja oli vielä kahdeksankymmentäluvulla diktatuuri – toisin kuin EU:n perustajavaltioihin kuulunut Italia, jota ulkomaisin varoin avokätisesti jälleenrakennettiin monta vuotta toisen maailmansodan jälkeen.

Mutta IHT:n romantisoiva artikkeli Katalonian joulusta pysyy pitkälti vaiti siitä kamalasta protestanttisesta, kaupallisesta ja kai niin ikään amerikkalaisesta invaasiosta, joka uhkaa Katalonian perinteikästä ja omaleimaista traditiota, nimittäin joulupukista. Joulupukin vaarasta minua valaisee Señor L.C., Los Angelesista vain kaksi viikkoa sitten Barcelonaan jälleen kotiutunut historioitsija. Hän vie minut aamiaiselle varsin erikoiseen paikkaan, joka tuntuu olevan jotakin kahvilan ja vanhanaikaisen elintarvikekaupan väliltä: Sinne eivät tule vain Barcelonan pyylevät mammat ostamaan juustoa ja kinkkua vaan myös hienot rouvat hörppimään tuhtia kaakaota.

Oman kaakaomukinsa ääressä Señor L.C. kertoo miten kaupungissa joulupukkikoristeet ovat niin vihattuja, että ne toisinaan joutuvat suoranaisen vandalismin kohteeksi. Parvekkeiden kaiteista roikkuvat hirtetyt joulupukkihahmot eivät ole lainkaan harvinaisia.

Kun kerron hänelle joulupukin suomalaisesta taustasta, Señor näytää vaivaantuneelta ja pysyy kohteliaasti hiljaa.

Extracomunitari?

Ensimmäistä kertaa sanan ‘extracomunitari’ kuulin firenzeläisen ystäväni Signor C.C.n suusta joitakin kuukausia Italiaan muuttoni jälkeen. Minusta ilmaisu oli hämmentävä. Koska kontekstista selvästi kävi ilmi, että (kaiken kaikkiaan muuten hyvin suvaitsevainen) Signor puhui afrikkalaisista laittomista maahanmuuttajista, miksei hän voinut suoraan sanoa ’africani’, ’immigranti’ tai edes ’stranieri’? Sanatarkasti ’extracomunitari’ tarkoittaa ei- Euroopan Unionin kansalaisia, joihin näin ollen oikeastaan sisältyisivät niin ikään sveitsiläiset ja norjalaiset, islantilaiset ja tietysti amerikkalaisetkin. Miksi siis käyttää ambivalenttia kiertoilmaisua kun asian kerran voisi muotoilla myös paljon täsmällisemmin?

Olen sittemmin tullut ymmärtämään, että ’extracomunitari’ todellisuudessa ilmaisee paljon enemmän kuin ensin ehkä arvaisi. Käsitteeseen nimittäin sisältyy yksi italialaisen rasismin olennainen piirre: mitään ei sanota suoraan vaikka viesti kyllä tehdään varsinaisen selväksi. Diskriminaatio on täällä sisäänrakennettua ja huolellisesti naamioitua - ja kuitenkin hyvin näkyvää.

Tätä taustaa vasten olin aidosti yllättynyt ja järkyttynyt tämänpäiväisestä tapauksesta: Äärioikeistolainen mies ampui kuoliaaksi kaksi senegalilaista katukauppiasta Firenzen keskustassa - ja lopuksi vielä itsensä. Toistaiseksi italialaiset ammuskelijat ovat olleet toisiaan jahtaavia etelän mafiosoja ja rasistit tavallisia kaduntallaajia. Tämä on siis uutta.

Tuli kieltämättä paha mieli ja vähän levoton olo. Firenzessä näkee paljon mustia, mutta vain kauppaamassa ruusuja, sateenvarjoja tai outoa muovikrääsää kaduilla, toreilla ja baareissa. Kukaan heistä ei ole oikeasti mukana paikallisessa elämänmenossa; mustat täällä ovat järjestään ulkopuolisia, ahtaalle marginaaliin ajettuja hylkiöitä. Syystäkin heissä on tungettelevaa epätoivoa ja hätää, sellaista että sen melkein pelkää tarttuvan, tulevan liian liki ja liian todeksi. Tähän asti afrikkalaisia maahanmuuttajia on kuitenkin siedetetty, kylmästi ja kaihten, mutta silti siedettty.

Ampumavälikohtauksen jälkeen Italian Presidentti Giorgio Napolitano julkisti sanoman, jossa hän muun muassa totesi: ”È sempre più urgente l'impegno di tutte le Autorità politiche e della società civile per contrastare sul nascere ogni forma di intolleranza e riaffermare la tradizione di apertura e di solidarietà del nostro paese."

Oikein. Mutta ehkä Italiassakin viimein olisi aika myös avoimesti puhua, lausua ääneen se mikä niin pitkään on pidetty piilossa toisten sanojen sisällä.

Kimalluksen kuukausi

”Style is many things but one reason Italy elevates it is because it is a fine disguise for lost power.”

Roger Gohen in International Herald Tribune 17 Heinäkuuta 2011

Sanotaan että italialaisilla on hyvä maku. Toisinaan se maku vaan on niin kovin toisenlainen kuin meillä yksinkertaisesta ja pelkästä pitävillä pohjoismaalaisilla. Italiassa nimittäin rakastetaan kaikkea muovista, kiiltävää ja välkkyvää

Ja tämä joulunalus on sen muovisen, kiiltävän ja välkkyvän kulta-aikaa. Paras esimerkki lienee Rinacenten tavaratalo Firenzen Piazza Libertalla. Sen ylin kerros oli muuttunut kitschin sädehtiväksi ihmemaaksi jo lokakuussa, kun sinne vielä hellemekossa poikkesin viinilaseja ostamaan. Joulukuussa saavutettiin sitten loiston kliimaksi: nyt rakennus on yltäpäältä valonauhan peitossa ja hehkuu kuin jäälinna. Missään ei näy merkkiäkään talouskriisistä, eikä mikään viittaa siihen tosiasiaan että siinä niin iloisesti palaa ranskalaisten polttama ja varsin kalliilla hankittu uraani (italialaiset ostavat valtaosan energiastaan ulkomailta, etupäässä Ranskasta).

Kuluneen viikon sisällä olen todennut jo kahteen otteeseen, etteivät monet italialaiset oikein ymmärrä sanaa kitsch. Ensin Signor C.S. (joka niin ikään liikkuu italialaisessa uniformussa: muovisen näköisessä, kahisevassa untuvatakissa ja yhtä muovisen näköisissä lenkkareissa – myönnettäköön tosin että olen itsekin taannoin hankkinut vastaavanlaisen asun valtaväestöön sulautuakseni) ihmetteli, miten Santa Crocen aukiolle joka vuosi ilmestyvät olevinaan saksalaiset joulukrääsämarkkinat ovat mielestäni jotenkin kitsch. Eilen taas tuttu italialainen arkistonhoitaja hämmästyi rehellistä mielipidettäni hänen arkiston käytävälle koristelemastaan tietenkin muovisesta ja tietenkin oikein intensiivisesti välkkyvästä joulukuusesta: Un po’ kitsch? Ma come?

Mutta unohtakaamme vilkkuvalojen ja muovikoristeiden tarpeeton runsaus ja ajatelkaamme että ainakin jouluruoan suhteen italialaisilla on makua.

Vaan ei. Joulun jälkiruokapöydän kruunu on supermarketista pahviboksissa hankittava kuiva ja esanssinen kakku, pandoro (tai panettone). Pandoron valitsi jopa Benito Mussolini viimeiseksi ateriakseen ennen teloitustaan 1945. Pahemmaksi ei leivonnainen mene.