Dahlem-Kreuzberg-Brooklyn-East Village

Berliinin visiitti on rauhallinen: ei spontaaneja yöpymisiä vanhoissa liikehuoneistoissa Prenzlauer Bergissä, sattumanvaraisia eksymisiä oudoille klubeille tai tuntemattomien kotibileisiin. Vaan persoonaton hotelli Fehlbelliner Strassen metroaseman liepeillä, korttelissa jossa jopa asiallisen baarin etsiminen käy toivottomaksi. Ja kaksi intensiivistä konferenssipäivää yhdessä yliopiston kauniista villoista, jonka puutarhassa lounastaessa puhutaan vain viisaita ja mutkikkaita. Ei edes Kreuzberg, missä lopulta viivyn muutaman yön ystäväni ja kollegani Frau M.H.:n luona, ravistele entiseen tapaansa: myöhäisten baariaamiaisten sijaan se tarjoaa leikkipuistoja, itse leivottua omenapiirakkaa ja huolellisesti haudutettua yrttiteetä.

Helteiseen Firenzeen palatessani ehdin jo ajatella tulleeni vanhaksi.

Mutta sitten lennän New Yorkiin. Kaupungin rytmi on aivan toinen. Berlin on cool, mutta hitaammalla, alakuloisemmalla, jotenkin paljon nuokahtaneemmalla ja etäisemmällä tavalla. NYC käy heti päälle, joka suunnalta. Ja Mr S.M.:n mukana kulkiessa tuntuu kuin kaupungista avautuisi yhä uusia ja yhä yllättävämpiä ulottuvuuksia.

Kuten: Energisen tanssiryhmän yllätysesitys metrossa; asemalaiturilta iloisesti vilkuttava resuinen rumpali; hyväntuulinen, meidät muka aivan varmasti muistava musta mies mahdottoman sokerisia kakkuja vuorokauden ympäri myyvässä kahvilassa; Bowery-hotellin baarin lämmin takkatuli sateisena iltana; Long Beachin hiekkaranta ja sen diivailevat uimavalvojat; intialainen ravintola, jonka matalasta katosta roikkuvien neonvalojen, joulukuusenkoristeiden, muovikukkien, rantapallojen ja hylättyjen lelujen alla tuskin mahtuu kulkemaan… Ja niin edelleen.

Mrs J.G. on myynyt asunnostaan jo lamput, mutta niin hämärää ei koskaan tule, ettemme siellä näkisi. Asunnossa kaikki on myytävänä: piano, fondue-setti, parittomat astiat ja Bellinistä kertova kirja.

Hälinää ja kriisitunnelmia

 

- Jag undrar bara, sanoi ystäväni Herr F.S. syödessämme tänään lounasta St. Ambriogon torin meluisassa hallissa, hur ska Italien vara om tio år?

Hädin tuskin kuulin häntä, sillä vieressämme istui firenzeläinen pariskunta, joka käytännössä karjui pöydän yli. Totta kai, kaikkihan siellä huusivat, mikä tietysti johti siihen että jokainen vain korotti ääntään. Paitsi me; neljän Italian vuotemme jälkeen emme vieläkään ole tottuneet tiettyihin paikallisiin tapoihin.

- Jaa…

- Jag menar det måste vara annars också i Grekland nu…

Firenzessä talouskriisin seuraamuksia oli pitkään vaikea havaita, etenkin jos elämänpiiri rajoittui kaupungin ydinkeskustan ja Fiesolen äveriään villasaariston akselille. Otantani yksipuolisuudesta huolimatta olen ihmetellyt miten firenzeläisillä edelleen on rahaa istua ravintoloissa, ajaa hienoilla autoilla ja pukeutua viimeisen päälle. Lähestulkoon jokaisen naisen hiukset näyttävät siltä kuin ne vain hetki sitten olisivat vapautuneet kampaajan käsittelystä.

Mutta nyt alkavat kurimuksen merkit näkyä näilläkin kulmilla. Kaksi viikkoa sitten sulkeutui yksi suosikkikenkäkaupoistani, noin vain, ihan yllättäen. Sen sijainti Piazza Repubblican kupeessa, aivan Rinacenten tavarataloa vastapäätä oli erinomainen. Oletan että  yrityksen tyyli ei vedonnut turisteihin: paikasta oli vaikea löytää niitä mälsiä perusjalkineita, jollaisissa 99% maailman väestöstä kulkee. Vielä hetki ennen loppuunmyyntiä myymälän näyteikkunassa oli esillä lähinnä kultaisia, keltaisia ja pinkkejä, leopardikuvioisia ja timanttisia, tietysti huiman korkeakorkoisia sandaaleja. Sitä genreä saapasvaltion ulkopuolella harvemmin tapaa.

Tänään havaitsin että yksi keskustan vaatekaupoista ilmoitti pian sulkevansa ovensa. Jälleen myymälä, jossa harvoin olen nähnyt ulkomaalaisia ja josta itsekään en koskaan aikaisemmin ollut ostanut mitään. Etupäässä siellä myytiin italialaisia ja varsin italialaistyylisiä merkkejä, joista väriä, kimallusta ja seksikkyyttä ei puuttunut.

Nyt minulla on sekä uudet helmitimanttisandaalit että uusi vartalonmyötäinen hapsumekko, all very sexy and made in Italy. En kuitenkaan osaa olla niistä ihan yhtä iloinen kuin ehkä voisin…

Myönnän että kirjoitan vähän liikaa ruoasta ja kengistä, mutta suonette vielä lyhyen kulinaristisen maininnan tämänpäiväisestä lounaspaikastamme, jossa niin ikään en havainnut yhtäkään turistia. Siellä italialaisilla lienee varaa syödä jatkossakin: erinomainen spelttisalaattini maksoi neljä euroa, Herr F.S.:n munakoisot parmesaanissa viisi euroa. Viini tuotiin pöytään suuressa karahvissa ja maksettiin kulutuksen mukaan. Joko korvatuplat tai megafoni olisi kuitenkin kannattanut ottaa mukaan.