Berliinin
visiitti on rauhallinen: ei spontaaneja yöpymisiä vanhoissa liikehuoneistoissa
Prenzlauer Bergissä, sattumanvaraisia eksymisiä oudoille klubeille tai
tuntemattomien kotibileisiin. Vaan persoonaton hotelli Fehlbelliner Strassen
metroaseman liepeillä, korttelissa jossa jopa asiallisen baarin etsiminen käy
toivottomaksi. Ja kaksi intensiivistä konferenssipäivää yhdessä yliopiston
kauniista villoista, jonka puutarhassa lounastaessa puhutaan vain viisaita ja mutkikkaita. Ei edes Kreuzberg, missä lopulta viivyn muutaman yön ystäväni ja
kollegani Frau M.H.:n luona, ravistele entiseen tapaansa: myöhäisten
baariaamiaisten sijaan se tarjoaa leikkipuistoja, itse leivottua omenapiirakkaa
ja huolellisesti haudutettua yrttiteetä.
Helteiseen
Firenzeen palatessani ehdin jo ajatella tulleeni vanhaksi.
Mutta sitten lennän New Yorkiin. Kaupungin rytmi on aivan toinen. Berlin on cool, mutta
hitaammalla, alakuloisemmalla, jotenkin paljon nuokahtaneemmalla ja etäisemmällä tavalla. NYC käy heti
päälle, joka suunnalta. Ja Mr S.M.:n mukana kulkiessa tuntuu kuin kaupungista
avautuisi yhä uusia ja yhä yllättävämpiä ulottuvuuksia.
Kuten: Energisen
tanssiryhmän yllätysesitys metrossa; asemalaiturilta iloisesti vilkuttava resuinen rumpali;
hyväntuulinen, meidät muka aivan varmasti muistava musta mies mahdottoman
sokerisia kakkuja vuorokauden ympäri myyvässä kahvilassa; Bowery-hotellin
baarin lämmin takkatuli sateisena iltana; Long Beachin hiekkaranta ja sen diivailevat uimavalvojat; intialainen ravintola, jonka matalasta katosta
roikkuvien neonvalojen, joulukuusenkoristeiden, muovikukkien, rantapallojen ja hylättyjen lelujen alla tuskin mahtuu kulkemaan…
Ja niin edelleen.
Mrs J.G. on
myynyt asunnostaan jo lamput, mutta niin hämärää ei koskaan tule, ettemme siellä näkisi. Asunnossa kaikki
on myytävänä: piano, fondue-setti, parittomat astiat ja Bellinistä
kertova kirja.
