Sandystä vielä kerran

Myönnän että minulla oli turhan romanttinen ja naiivi käsitys hurrikaani Sandystä, joka alkuviikosta iski New Yorkiin. Kirjoitin edellisen blogimerkintäni ennen kun todella tiesin mitä kaupungissa tapahtui. Tuhon laajuus on valjennut minulle vasta vähitellen, niin kuin on myös Mr S.M.:n laita, joka toden totta vietti myrskypäivät East Broadwayllä vain kitaraa soitellen ja myllerrystä ihmetellen. Edes silloin kun talosta katkesivat vesi ja sähkö ei hän aivan käsittänyt katastrofin vakavuutta. Mutta nyt näkymät ovat aivan toiset.

Myrskyn jälkeinen todellisuus miljoonakaupungissa vailla sähköä ja vettä on ollut varsinaista seikkailua ja selviytymistä.

”It's surreal here”, hän kirjoitti minulle keskiviikkona. ”Lots of people and cars out. People heading to midtown for most things. Lots of good photo ops! Need to recharge my phone soon.”

Keskikaupungille hänkin vaelsi leipää (turha toivo!), avointa (vegaani-?) ravintolaa, ja kännykänlatauspaikkaa (sellaisia olivat kaupunkilaiset spontaanisti perustaneet puistoihin ja aukioille) etsimään. Koko alakaupunki oli täysin pimeänä. Kulkijaa oli tietysti jos jonkinmoista, ja harvoista avoimista baareista drinkkejä sai puoleen hintaan.

Päivä päivältä meno on käynyt vain kovemmaksi: jonot bensa-asemilla kasvavat, koska ihmiset hamuavat polttoainetta yksityisiin generaattoreihinsa. Kun tunteet kuumenevat, uhkaillaan aseilla länkkärifilmin malliin. Enää ei saa taksiakaan niin kätevästi kuin ennen; tätä nykyä huoltsikkareissu vie taksikuskilta pitkän tovin. Loukussa ovat monet korkeiden talojen ylimmissä kerroksissa asuvat huonojalkaiset vanhukset, jotka eivät uskaltaudu pimeisiin ja pohjattomiin porraskäytäviin. Kodeissa alkaa kuitenkin tulla kylmä: sähkölämmitys ei tietenkään toimi, ja jo lähipäiville on luvattu lumisadetta.

Ilmastonmuutos ei ole enää monellekaan newyorkilaiselle vitsi vaan kouriintuntuvaa todellisuutta, jolla on mahdollisesti vaikutusta politiikkaan. Siinä lienee katastrofin toinen positiivinen puoli (siis sen lisäksi että myrskypäivinä ihmisillä viimeinkin oli aikaa toisilleen): Obaman kampanja voi saada Sandystä uutta pontta. Vaikka Obama ei ympäristöasioita ihan agendansa kärkeen ole nostanutkaan (”ympäristö” kuuluu niihin tabuihin, joita taktisesti toimiva amerikkalainen poliitikko tarkasti välttää, valisti minua professorituttu Princetonista, itsekin mukana Obaman kampanjassa), on hän kuitenkin puhunut ainakin uusiutuvan energian puolesta. Hatunnosto siis New Yorkin pormestarille Michael Bloombergille, joka torstaina kertoi myrskyn muokanneen hänen poliittista kantaansa: Bloombergin suosikki 6. marraskuuta pidettävissä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on istuva presidentti Barack Obama.

Sandy

Sandy oli itse asiassa ponin nimi. Hiekanruskean Sandy-ponin muistan tallilta, jossa pikkutyttönä kävin kesäisin ratsastamassa. Laukkamäelle mentäessä kaikki halusivat aina Sandyn, sillä Sandy oli kaikista hevosista nopein: joka ikinen kerta Sandy ehti mäen laelle ensimmäisenä.

Maanantai-iltana Sandy-hurrigaani tekee tuloaan New Yorkiin. Mr S.M.:lle Suomesta soittaessani hän on East Broadwayllä teippaamassa ikkunoita. Kuten muutkin newyorkilaiset, hän on hamstrannut ruokaa, ostanut pattereita, taskulampun, vettä, pienen kannettavan radion… “People are preparing for the apocalypse here!”

Pidämme pitkään Skypeä auki; odotamme myrskyä yhdessä. Näen miten ryöppyävä sade huuhtoo tyhjiä katuja, joilla kulkevat vain satunnaiset poliisiautot. Tuuli ulvoo, mustat pilvet kiitävät.

Minua pelottaa, hänen puolestaan, jokaisen newyorkilaisen puolesta. Melkein olisin mieluummin myös itse siellä, siinä odotuksessa mukana, ei tarvitsisi kantaa huolta, valvoa pitkää yötä.

Tänään tiedämme mitä tapahtui: sähköt ja vesi katkesivat, puita kaatui, kaduilla ja tunneleissa tulvi. Mutta ehkä siinä kaikessa oli kuitenkin myös jotakin hyvää: kerrankin, nimittäin kerrankin ihmisillä oli vapaapäivä ja aikaa itselleen ja toisilleen.

Niin, mitä tekivätkään miljoonat, aina niin kiireiset newyorkilaiset, nyt yhtäkkiä suljettuina koteihinsa ilman televisiota, tietokonetta ja sähkövaloja?

Ainakaan Mr S.M.:llä ei ollut hätää. Jo maanantaina hänellä oli suunnitelma valmiina:

- Watching the storm and playing guitar. I like global warming.

Woodstock

- Everybody is going to Woodstock today!

Huudahtaa lipunmyyjä Port Arthurin bussiterminaalissa. On aurinkoinen lauantai New Yorkissa. Olemme lähdössä viikonloppuretkelle rauhan, rakkauden ja rock’n rollin legendaariseen kaupunkiin.

Bussi on täynnä, mutta suureksi yllätyksekseni hipeimmät matkustajat olemme ehdottomasti me: minä kirjavassa 1970-luvun vintage-hameessani ja mokkanahkasaappaissani, ja Mr. S.M. omana itsenään: ihan aitona rokkarina. Muu väki näyttää normaalimmalta.

Perillä hippejä ja hippeyttä kuitenkin riittää: Ensinnäkin jo ystävämme, tai oikeastaan Mr S.M.:n ystävät, Ms. L. ja Mr. B., autenttinen hippipariskunta. Molemmat taiteilijoita, jotka asuvat pienessä sinisessä puutalossa kohisevan virran varrella. Siinä paikassa on ajopuista itse rakennettu vino kuisti, mystisiä kiviä ja puista riippuvia kristalleja, psykedeelisiä maalauksia, villi puutarha, valtava teevalikoima ja vanha, salaperäinen kissa. Mr. B.:n tavoitamme kadulta myymässä vegaanipizzaa, huivipäisenä, parrakkaana, energisenä. Myöhemmin naapurikaupunkiin Ms. L.:n ystävän taidenäyttelyn avajaisiin ajaessamme hän, muutaman jointin jälkeen iloisesti ilmoittaa:

- I’ve seen 30 ufos in my lifetime.

Niin ikään hän kertoo, ettei Obama ei ole käynyt vain hänen unissaan vaan myös Marsissa.

Woodstock on kuin piirroselokuvan epätodellinen kulissi, smurffimaailma, jossa kaikki on värikästä, hyväntuulista, vähän kieroon vääntynyttä, feikkiä ja outoa. Pääkatua reunustavat vanhat, sympaattisesti rapistuneet puutalot, nyt mitä kekseliäin Halloween-somistein. Monissa niistä on gallerioita tai käsitöitä myyviä putiikkeja. Melkein jokainen vastaantulija on ”a character” ja vaikuttaa olevan loistavalla tuulella – tai sitten vain toisessa sfäärissä.

Syömme vegaaniruokaa. Kävelemme lumotussa metsässä. Tapaamme lisää taiteilijoita, näemme lisää psydedeliaa. Ja myönnän: energia on erilaista, luovaa, stimuloivaa. Ei kai ihme, että Woodstock houkutti taiteilijoita jo ennen vuoden 1969 kuuluisaa festivaalia.

- There’s no other place like Woodstock, vakuuttaa Ms. L. meille. Hän on saapunut Mr. B.:n pizzakojulle tekokukin koristellulla polkupyörällään, mukanaan oma posliininen teekuppi ja termarillinen ”teekahvia”. I am just so happy here.

Kulttuurishokkeja

Minua ei ymmärretä Amerikassa. Kun Mr. S.M. ei ole tulkkaamassa (hän on toistaiseksi kai ainoa amerikkalainen joka minua ymmärtää), olen säännönmukaisesti pulassa.

Tapahtui eilen Starbucks-ketjun kahvilassa 42 kadun ja kuudennen avenuen kulmassa:

-Can I have an espresso, please?

-One shot or two shots?

-Just an espresso, please.

-What size?

-An espresso!

-Small or large?

-Small… I guess.

-No sweeterners?

-Sorry?

Jono takanani kasvaa. Pakotetun pirteä myyjä tiskin takana on ymmällään:

-Sweeteners?

-No! I just want to have a.. small espresso!

Mr. S.M.:llä on tietenkin kohtaukselle selitys:

-Nobody here orders just an espresso. They cannot even imagine you wanting something as simple as that.

Amerikkalainen haluaa suuren kurpitsan ja kanelin makuisien caffè latten vaniljaluomusoijasoijamaidolla – vähintään.

Penn Station Kmart myöhään samana iltana. Olemme tulossa illalliselta Mr. S.M.n äidin luota ja poikkeamme tekemään joitakin ostoksia (ei ruokaa; meillä on mukanamme valtava säkillinen juutalaisia erikoisuuksia challah-leivästä nuudelivanukkaaseen). Kaikki sujuu hyvin siihen asti kun pääsen kassalle maksamaan. Hämmentyneenä jään katsomaan, miten myyjä pakkaa kaksi muovipussia päällekkäin. Hän huomaa tuijotukseni:

-Do you have a question?

-No, I do not have questions.

Tai olisihan minulla ollut: Miksi kaksi muovipussia? Miksi neljä kuittia, joista jokainen noin metrin pituinen? Miksi tikkareita viiden kilon boxeissa, joihin vauvat voivat (siitä on mukana isot varoitustarrat) hukkua? Miksi jo nyt kolmen sadan dollarin hintaisia muovisia joulukuusia? Tai ruohoa kasvavia Obaman päitä? Miksi valmiiksi paistettuja piparkakkutaloja, joissa karkit ja kuorrutuksetkin tulevat mukana?

- What happened? Kysyy Mr. S.M., joka odottaa minua muutaman metrin päässä.

- Just a culture shock. Again.

Ei kahta samanlaista

Aivan ensimmäisessä blogimerkinnässäni kerroin enostani, joka pyysi minua viemään maailmalle terveisiä. Menetin hänet hiljattain.

Eno ei käynyt yliopistoja – eikä hän kolmenkymmenen viimeisen elinvuotensa aikana koskaan mennyt Helsinkiin. Kaupunki ei ole ihmiselle, hän sanoi ja rakensi kelomökin tiettömän taipaleen taakse.

Hän oli viisaimpia tuntemiani ihmisiä.

Yrittäessäni selittää hänelle, mitä kaikkea jännittävää kaupunki voikaan tarjota, hän katsoi minua huvittuneena ja totesi, ettei meidän niemellämme ollut kahta identtistä heinää, kiveä tai kukkaa. Eikö siinä ollut jo elämystä ja erilaisuutta kylliksi?

Edelleenkään en luovu vakaumuksestani että se maailma, jonne eno minua silloin kerran oli lähettämässä, avartaa. Että perspektiiviä todellisuuteen voi laajentaa, että kiertolaisen elämä voi olla rikasta, sopivasti hämmentävää ja suuresti stimuloivaa. Mutta osin eno oli oikeassa: on hetkiä, jolloin en ole varma, onko ’maailmalla’ kulkeminen sittenkään metsässä käyskentelyä niin paljon ihmeellisempää. Kaikkeen nimittäin tottuu.

Eilen, istuessani M-junassa (ei siinä Helsingin Rautatieasemalta Martinlaaksoon vaan siinä meluisammassa, graffittisotkuisemmassa, jolla pääsee Brooklynistä Manhattanille) ja nähdessäni jälleen pilvenpiirtäjien profiilit, minut valtasi hämmästys ja pettymys. Silhuetin vaikutus ei ollut enää sama. Ei vaikka myöhäisen iltapäivän auringossa rakennusten seinämät hohtivat ruusunpunaisina. 

Voisin palata peilityynen järven rantaan.