Sandy oli itse
asiassa ponin nimi. Hiekanruskean Sandy-ponin muistan tallilta, jossa
pikkutyttönä kävin kesäisin ratsastamassa. Laukkamäelle mentäessä kaikki
halusivat aina Sandyn, sillä Sandy oli kaikista hevosista nopein: joka ikinen
kerta Sandy ehti mäen laelle ensimmäisenä.
Maanantai-iltana
Sandy-hurrigaani tekee tuloaan New Yorkiin. Mr S.M.:lle Suomesta soittaessani
hän on East Broadwayllä teippaamassa ikkunoita. Kuten muutkin
newyorkilaiset, hän on hamstrannut ruokaa, ostanut pattereita, taskulampun, vettä, pienen kannettavan radion… “People are preparing for the apocalypse here!”
Pidämme pitkään Skypeä auki; odotamme myrskyä yhdessä.
Näen miten ryöppyävä sade huuhtoo tyhjiä katuja, joilla kulkevat vain
satunnaiset poliisiautot. Tuuli ulvoo, mustat pilvet kiitävät.
Minua pelottaa, hänen puolestaan, jokaisen newyorkilaisen
puolesta. Melkein olisin mieluummin myös itse siellä, siinä odotuksessa mukana,
ei tarvitsisi kantaa huolta, valvoa pitkää yötä.
Tänään tiedämme mitä tapahtui: sähköt ja vesi katkesivat,
puita kaatui, kaduilla ja tunneleissa tulvi. Mutta ehkä siinä kaikessa oli kuitenkin
myös jotakin hyvää: kerrankin, nimittäin kerrankin ihmisillä oli vapaapäivä ja aikaa
itselleen ja toisilleen.
Niin, mitä tekivätkään miljoonat, aina niin kiireiset
newyorkilaiset, nyt yhtäkkiä suljettuina koteihinsa ilman televisiota, tietokonetta ja
sähkövaloja?
Ainakaan Mr S.M.:llä ei ollut hätää. Jo maanantaina
hänellä oli suunnitelma valmiina:
- Watching the storm and playing guitar. I like global warming.
