Aivan
ensimmäisessä blogimerkinnässäni kerroin enostani, joka pyysi minua viemään
maailmalle terveisiä. Menetin hänet hiljattain.
Eno ei käynyt
yliopistoja – eikä hän kolmenkymmenen viimeisen elinvuotensa aikana koskaan
mennyt Helsinkiin. Kaupunki ei ole ihmiselle, hän sanoi ja rakensi kelomökin
tiettömän taipaleen taakse.
Hän oli
viisaimpia tuntemiani ihmisiä.
Yrittäessäni
selittää hänelle, mitä kaikkea jännittävää kaupunki voikaan tarjota, hän katsoi
minua huvittuneena ja totesi, ettei meidän niemellämme ollut kahta identtistä
heinää, kiveä tai kukkaa. Eikö siinä ollut jo elämystä ja erilaisuutta
kylliksi?
Edelleenkään en
luovu vakaumuksestani että se maailma, jonne eno minua silloin kerran oli
lähettämässä, avartaa. Että perspektiiviä todellisuuteen voi laajentaa, että
kiertolaisen elämä voi olla rikasta, sopivasti hämmentävää ja suuresti stimuloivaa.
Mutta osin eno oli oikeassa: on hetkiä, jolloin en ole varma, onko ’maailmalla’
kulkeminen sittenkään metsässä käyskentelyä niin paljon ihmeellisempää.
Kaikkeen nimittäin tottuu.
Eilen, istuessani
M-junassa (ei siinä Helsingin Rautatieasemalta Martinlaaksoon vaan siinä
meluisammassa, graffittisotkuisemmassa, jolla pääsee Brooklynistä
Manhattanille) ja nähdessäni jälleen pilvenpiirtäjien profiilit, minut valtasi
hämmästys ja pettymys. Silhuetin vaikutus ei ollut enää sama. Ei vaikka
myöhäisen iltapäivän auringossa rakennusten seinämät hohtivat ruusunpunaisina.
Voisin palata peilityynen järven rantaan.
Voisin palata peilityynen järven rantaan.