Ei kahta samanlaista

Aivan ensimmäisessä blogimerkinnässäni kerroin enostani, joka pyysi minua viemään maailmalle terveisiä. Menetin hänet hiljattain.

Eno ei käynyt yliopistoja – eikä hän kolmenkymmenen viimeisen elinvuotensa aikana koskaan mennyt Helsinkiin. Kaupunki ei ole ihmiselle, hän sanoi ja rakensi kelomökin tiettömän taipaleen taakse.

Hän oli viisaimpia tuntemiani ihmisiä.

Yrittäessäni selittää hänelle, mitä kaikkea jännittävää kaupunki voikaan tarjota, hän katsoi minua huvittuneena ja totesi, ettei meidän niemellämme ollut kahta identtistä heinää, kiveä tai kukkaa. Eikö siinä ollut jo elämystä ja erilaisuutta kylliksi?

Edelleenkään en luovu vakaumuksestani että se maailma, jonne eno minua silloin kerran oli lähettämässä, avartaa. Että perspektiiviä todellisuuteen voi laajentaa, että kiertolaisen elämä voi olla rikasta, sopivasti hämmentävää ja suuresti stimuloivaa. Mutta osin eno oli oikeassa: on hetkiä, jolloin en ole varma, onko ’maailmalla’ kulkeminen sittenkään metsässä käyskentelyä niin paljon ihmeellisempää. Kaikkeen nimittäin tottuu.

Eilen, istuessani M-junassa (ei siinä Helsingin Rautatieasemalta Martinlaaksoon vaan siinä meluisammassa, graffittisotkuisemmassa, jolla pääsee Brooklynistä Manhattanille) ja nähdessäni jälleen pilvenpiirtäjien profiilit, minut valtasi hämmästys ja pettymys. Silhuetin vaikutus ei ollut enää sama. Ei vaikka myöhäisen iltapäivän auringossa rakennusten seinämät hohtivat ruusunpunaisina. 

Voisin palata peilityynen järven rantaan.