Yön viileydessä

Tämän heinäkuun tulen muistamaan yön viileytenä, samettisena taivaana ja himmeinä tähtinä.

Kuinka yö onkaan lyhyt! Hädin tuskin ovat viimeiset juhlijoiden äänet kadulta vaienneet, kun kajastaa jo taivaanrannassa, pulut heräilevät katolla. Kaupunki elää kaiken aikaa: aina on tulijoita ja menijöitä, kuulen askeleita, puhetta, spontaania naurua tai vespan pärinää. Olen jo huomannut, että kello kaksi sammuu Palazzo Vecchion valaistus – joskin harvoin minuutilleen – ja että leipomosta alkaa tulvia makea tuoksu jo heti yhden jälkeen. Viiden-kuuden korvilla kirskuvat taas varastojen ovet; myyntivankkureita niistä vedetään vinkuen mukulaisille kaduille.

Valvomiseeni on kaksi pääasiallista syytä:

Ensinnäkin kuumuus. Vaikka ikkunaluukut sulkisi, pieni kattohuoneistoni kuumentuu päiväsaikaan paahtavaksi. Parempi on nukkua silloin ja ryhtyä töihin vasta illan suussa.

Ja sitten ovat pitkät yöpuheluni Amerikkaan. Mr S.M. siellä vastaa, toisinaan kadun vilskeessä tai metron hälinässä. Kontrasti on valtava.

San Vincenzo

Italialaiset elävät maassa, jossa paistaa aurinko, kypsyvät viikunat ja käyvät mitä erinomaisimmat viinit. Ja kuitenkin he ovat valittamisen mestareita. Italialainen valitus on teatraalista, suurieleistä, kovaäänistä ja jatkuvaa. Nyt sen aiheena on kuumuus.

Hyvä on, täällä on vähän turhan kuuma. Mutta miksi moinen itkuvirsi jos hellettä voi paeta meren äärelle? Niin tekevät nyt käytännössä kaikki; viikonloppuiltoina paikallisten suosimat Firenzen keskustan baarit ja ravintolat ovat melkein tyhjillään.

Rannalle menemme lopulta myös ystäväni Herr F.S. ja minä: pakkaamme uimakamppeet matkaan ja ajamme junalla San Vincenzoon.

San Vincenzo sijaitsee Livoron eteläpuolella lähellä Elban saarta. Sinne puolen päivän maissa saapuessamme paikka on unelias: kaduilla näkyy tuskin kulkijoita, gelaterian myyjällä on aikaa puhua meille ummet ja lammet alueen kesätapahtumista. Siellä täällä, varjiossa talojen pihamailla ja rantabulevardin penkeillä näkyy kiireettömiä istuskelijoita.

- Italien är verkligen ett land där ingenting händer, Herr F.S. sanoo.

Todella, mitään ei tapahdu.

Ja missä ovat turistit? Puhutaan että vaikka eurooppalaisten matkailijoiden kiinnostus Italiaan on talouskriisin myötä vähentynyt, venäläisten ja aasialaisten kävijöiden määrä sitä vastoin on noussut. San Vincenzoon uudet matkaajat eivät nähtävästi kuitenkaan  ole vielä löytäneet: uudenoloisessa tyylikkäässä rantabaarissa olemme ainoat asiakkaat, vedentuntumassa kuulee enimmäkseen italiaa.

Vaan meille San Vinsenzon leppoisuus sopii – etenkin kun Vermentino tarjoillaan täsmälleen niin huurteisena kuin pitääkin, ja mereltä käy pehmeä tuuli. Aihetta närkästykseen syntyy vasta paluumatkalla kun juna seisoo Pisan ja Empolin välillä määräämättömän ajan.

Amerikkalaisuudesta

Kirjoitin viimeisimmässä blogipostissaini Yhdysvaltain kansallispäivästä. Samaan aiheeseen on yllättäen tarttunut myös yksi lempikolumnisteistani, Anand Giriharadas tämän viikonlopun International Herald Tribunessa.

Giriharandaksen kokemus kansallispäivästä on tosin hieman toinen kuin minun. Giriharandas, syntyperäinen amerikkalainen, joutui rasistisen hyökkäyksen kohteeksi – ja on siitä avoimesti hämillään. ”To be American in our camp,” hän kirjoittaa kaveriporukastaan, jonka kanssa hän oli saapunut ilotulituksia seuraamaan, ”was to be anything at all”. Sen periaatteen hän oli uskonut koskevan amerikkalaisuutta yleensäkin.

En väitä ettei Yhdysvalloissa ole rasismia, mutta totta on, että amerikkalaisuuteen kuuluu tietty avoimuus ja inklusiivisyys. Myös minä vietin heinäkuun neljättä seurueessa, jota joku olisi voinut luonnehtia monikulttuuriseksi: Mr  S.M.:n ja hänen ystävänsä Mr M.:n sukujuuret ulottuvat Eurooppaan;  Mr M.:n tyttöystävä, tämän sisko sekä siskon mies ovat kiinalaistaustaisia.  Kuitenkin olin ainoa ulkomaalainen: kukaan heistä ei olisi julistautunut eurooppalaiseksi tai kiinalaiseksi. He olivat kaikki Amerikassa syntyneitä – siis amerikkalaisia.

Paljon vaikeampaa on olla eurooppalainen – tai Euroopassa jonkin maalainen (eurooppalaisuus ei näinä päivinä ole kovin muodikasta, mitä monen eurooppalaisen kotimaan kulkenut ulkojäsen luonnollisesti suree). Täällä tarvitaan vuosisatoja pitkä yhteinen historia, täällä ihminen sietää vain (näennäisesti) kaltaistaan. Mutta miksi? Siksikö ettei eurooppalaista unelmaa ole? Siksikö, ettei Eurooppaa ole? Toisin kuin Amerikka, Eurooppa ei ole mahdollisuuksien manner, projekti ja haave, joka potentiaalisesti kuuluu kaikille, vaan loputtomia rajoja, mentaalisia, kulttuurisia, kuvitteellisia ja todellisia, joita yhä vain pidämme yllä ja vain vahvistamme.

On tosin oikein myös olla huolissaan amerikkalaisesta unelmasta. Jokunen viikko sitten Time kirjoitti: ”The widening gap between rich and poor suggests the Dream is becoming more elusive for more people than at any other time in our history.”

Vaikka kuka tahansa voi ehkä vielä olla amerikkalainen, ei Amerikassakaan kuka tahansa voi olla mitä  tahansa. Mahdollisuus on muuttunut illuusioksi myös Vapauden Maassa.

New York moments

Heinäkuun neljäntenä newyorkilaiset kerääntyvät katsomaan valtavia ilotulituksia, jotka alkavat kaupungin länsilaidalla melko täsmälleen kello yhdeksän kaksikymmentä. Tai eivät he vain keräänny, he tungeksivat. Parhaista paikoista käydään todellinen taisto; moni onnistuu näkemään vain ohuen kaistaleen räiskyvää taivasta.

Siksi Mr S.M. on niin innoissaan kun hänen ystävänsä Mr M. kertoo järjestäneensä meille jotakin ’very exclusive’. Ja siltä se näyttääkin. Jo varhain iltapäivällä rantaan saapuessamme meidät noutaa pieni sähköauto, joka lukuisten aitojen ja turvamies- ja poliisirivistöjen lomitse puikkelehtii pitkää ramppia suurelle betonilaiturille. Saamme kaulaamme “VIP”-lipukkeet, joita meidän, niin Mr M. painottaa, ei missään tapauksessa sopisi hävittää. On kuuma, musiikki pauhaa kovalla. Laiturille on rakennettu uima-altaita ja tuotu suuria sohvia. VIP-lapulla kuulemma saisimme liikkua alueella vapaasti ja mennä jopa telttoihin suuren esiintymislavan takana.

Vaan moneen tuntiin ei tapahdu mitään. Kuumuus käy yhä painostavammaksi ja drinkit lämpenevät lasissa. Lopulta palaamme kaupunkiin ja etsiydymme dineriin, jossa on ilmastointi, leveitä amerikkalaisia syömässä rasvaisia annoksia, Obama puhumassa televisiossa ja ihanaa pirtelöä.

Paluumatkalla kohtaamme Jesuksen. Hän istuu portailla eriskummallisen, uskonnollista muovikrääsää (jos haluat muovisen pyhän ehtoollisen, tämä on oikea osoite) kaupan edustalla, haalistunut puuvillapaita auki, hampaaton suu leveässä hymyssä ja alkaa puhua meille. Miehen nimi on totisesti Jesus; todisteeksi hän näyttää taksilupakorttinsa. Jesus, eläkkeellä oleva taksinkuljettaja, joka käy huorissa silloin tällöin. Hän tuntee ohiajavat poliisit, arvioi ohikulkevat naiset (”Too fat!”). Hän ei huoli heinäkuun neljännestä, saati ilotulitteista. Aina sama touhotus, Jesus sanoo, vuodesta toiseen. Parempi on nököttää tutuilla portailla, asfaltinraosta puskevan rönsyisen kasvin varjossa ja tarkkailla ympäristöä.

Jesus ei ehkä tiedä mistä jäi paitsi. Ilotulitus oli uskomaton – ja näköalapaikkamme todellakin poikkeuksellinen. Laiturille saapuessamme alue oli jo täysin suljettu ja ihmisiä jonottamassa kaikkialla. Mutta ”you guys are all right”, meille sanotaan. Pääsemme aivan laiturin päähän, missä vain kourallinen etuoikeutettuja istuu jo rennosti muovituoleissa.

Hetkeä ennen kun ensimmäiset raketit laukaistaan taivaalle kaupunki aivan kuin pysähtyy ja pidättää henkeä.

- This is the best moment, Mr S.M. sanoo.

On ihmeen hiljaista; etäällä jyrisee ukkonen. Puristan hänen kättään

Organic and non-profit?

Amerikkalaisilla ei ehkä ole paras maine ympäristönsuojelijoina ja luomuintoilijoina. Jenkeissä ajetaan isoilla autoilla ja kulutetaan ilman tunnontuskia. Mutta New Yorkissa saa helposti toisen vaikutelman: kaupunki on täynnä luomusmoothies-baareja, ekoruokakauppoja ja kahvilaketjuja, jotka julistavat ympäristötietoisuuttaan. Sohossa törmäämme luomuun erikoistuneen viiniliikkeeseen; jäätelökoju Williamsburgissa myy ainoastaan luomujäätelöä. Ja sitten on tietysti Whole Foods, valtava elintarvikemyymälä, jossa luomua on melkein kaikki. Missään eurooppalaisessa kaupungissa, ehkä Berliiniä lukuun ottamatta, en ole nähnyt vastaavanlaista valikoimaa tuulivoimalla tuotettuja, kierrätysmateriaalista valmistettuja, ’terveellisiä’ ja ’vastuullisia’ tuotteita. Jopa ympäri vuorokauden auki olevat pienet korttelikaupat mainostavat suurin kirjaimin: ”Organic food.” Vaikka villitys on suhteellisen uusi – sanovat newyorkilaiset tuttuni – se on kaikkialla.

Ja kuka väittääkään, että amerikkalaiset ajattelevat vain rahaa? Toki elämä New Yorkissa on kallista ja rankkaa; ihmiset tekevät kohtuuttoman pitkiä työpäiviä, lomalle pääsee tuskin koskaan. Mutta aurinkoinen lauantaiaamu kirpputorilla Brooklynissä saa toisiin aatteisiin.

Olemme jo palaamassa kohti bussipysäkkiä, kun muistamme että meidän oli tarkoitus ostaa lahja Mr S.M.:n ystävälle, jonka syntymäpäiväbileisiin samana iltana meidät oli kutsuttu.

- How about that dancer? Mr S.M. kysyy. Olimme nähneet eräällä myyntipöydistä pienen muovisen nuken, joka tanssi auringon valon voimalla.

- That would be excellent!

Juoksemme takaisin. Mutta kirpputoria suljetaan. Päästessämme sen myyntipöydän luokse, jolla tanssijanukke oli, näemme, että tavarat ovat jo pakattu suuriin pahvilaatikoihin. Kysymme myyjältä tanssijaa.

- You can get it in a 99 cent shop.

Tuijotamme häntä hämillämme.

- Yes, I bought it in a 99 cent shop.

- You still have it?

Vähän vastahakoisesti myyjä ryhtyy penkomaan yhtä laatikoista.

- How much is it?

- 99 cent… No, you can have it.

Syntymäpäiväblileet ovat suuressa vanhassa varastorakennuksessa lähellä Newarkin lentokenttää. Valtavalta kattoterassilta näkyy kaikkiin ilmansuuntiin; raskaat matkustajakoneet laskeutuvat pelottavan lähelle. Syntymäpäiväsankari itse toimii DJ:nä, laskemme tanssijan hänen pöydälleen. Siihen se jää keinumaan, tietokoneruutujen heikkoon valoon, pitkälle kuumaan ja hektiseen yöhön.