Tämän heinäkuun
tulen muistamaan yön viileytenä, samettisena taivaana ja himmeinä tähtinä.
Kuinka yö onkaan
lyhyt! Hädin tuskin ovat viimeiset juhlijoiden äänet kadulta vaienneet, kun
kajastaa jo taivaanrannassa, pulut heräilevät katolla. Kaupunki elää kaiken
aikaa: aina on tulijoita ja menijöitä, kuulen askeleita, puhetta, spontaania
naurua tai vespan pärinää. Olen jo huomannut, että kello kaksi sammuu Palazzo
Vecchion valaistus – joskin harvoin minuutilleen – ja että leipomosta alkaa
tulvia makea tuoksu jo heti yhden jälkeen. Viiden-kuuden korvilla kirskuvat
taas varastojen ovet; myyntivankkureita niistä vedetään vinkuen mukulaisille
kaduille.
Valvomiseeni on
kaksi pääasiallista syytä:
Ensinnäkin
kuumuus. Vaikka ikkunaluukut sulkisi, pieni kattohuoneistoni kuumentuu päiväsaikaan
paahtavaksi. Parempi on nukkua silloin ja ryhtyä töihin vasta illan suussa.
Ja sitten ovat pitkät
yöpuheluni Amerikkaan. Mr S.M. siellä vastaa, toisinaan kadun vilskeessä tai
metron hälinässä. Kontrasti on valtava.
