Kirjoitin
viimeisimmässä blogipostissaini Yhdysvaltain kansallispäivästä. Samaan
aiheeseen on yllättäen tarttunut myös yksi lempikolumnisteistani, Anand
Giriharadas tämän viikonlopun International
Herald Tribunessa.
Giriharandaksen kokemus
kansallispäivästä on tosin hieman toinen kuin minun. Giriharandas,
syntyperäinen amerikkalainen, joutui rasistisen hyökkäyksen kohteeksi – ja on
siitä avoimesti hämillään. ”To be American in our camp,” hän kirjoittaa
kaveriporukastaan, jonka kanssa hän oli saapunut ilotulituksia seuraamaan, ”was
to be anything at all”. Sen periaatteen hän oli uskonut koskevan
amerikkalaisuutta yleensäkin.
En väitä ettei
Yhdysvalloissa ole rasismia, mutta totta on, että amerikkalaisuuteen kuuluu
tietty avoimuus ja inklusiivisyys. Myös minä vietin heinäkuun neljättä
seurueessa, jota joku olisi voinut luonnehtia monikulttuuriseksi: Mr S.M.:n ja
hänen ystävänsä Mr M.:n sukujuuret ulottuvat Eurooppaan; Mr M.:n tyttöystävä, tämän sisko sekä siskon
mies ovat kiinalaistaustaisia. Kuitenkin olin ainoa ulkomaalainen: kukaan heistä ei olisi julistautunut
eurooppalaiseksi tai kiinalaiseksi. He olivat kaikki Amerikassa syntyneitä –
siis amerikkalaisia.
Paljon vaikeampaa
on olla eurooppalainen – tai Euroopassa jonkin maalainen (eurooppalaisuus ei
näinä päivinä ole kovin muodikasta, mitä monen eurooppalaisen kotimaan kulkenut
ulkojäsen luonnollisesti suree). Täällä tarvitaan vuosisatoja pitkä yhteinen historia,
täällä ihminen sietää vain (näennäisesti) kaltaistaan. Mutta miksi? Siksikö
ettei eurooppalaista unelmaa ole? Siksikö, ettei Eurooppaa ole? Toisin kuin
Amerikka, Eurooppa ei ole mahdollisuuksien manner, projekti ja haave, joka
potentiaalisesti kuuluu kaikille, vaan loputtomia rajoja, mentaalisia,
kulttuurisia, kuvitteellisia ja todellisia, joita yhä vain pidämme yllä ja vain
vahvistamme.
On tosin oikein
myös olla huolissaan amerikkalaisesta unelmasta. Jokunen viikko sitten Time kirjoitti: ”The widening gap
between rich and poor suggests the Dream is becoming more elusive for more
people than at any other time in our history.”
Vaikka kuka
tahansa voi ehkä vielä olla amerikkalainen, ei Amerikassakaan kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Mahdollisuus on muuttunut illuusioksi myös Vapauden Maassa.
