Heinäkuun
neljäntenä newyorkilaiset kerääntyvät katsomaan valtavia ilotulituksia, jotka
alkavat kaupungin länsilaidalla melko täsmälleen kello yhdeksän kaksikymmentä.
Tai eivät he vain keräänny, he tungeksivat. Parhaista paikoista käydään
todellinen taisto; moni onnistuu näkemään vain ohuen kaistaleen räiskyvää
taivasta.
Siksi Mr S.M. on
niin innoissaan kun hänen ystävänsä Mr M. kertoo järjestäneensä meille jotakin
’very exclusive’. Ja siltä se näyttääkin. Jo varhain iltapäivällä rantaan
saapuessamme meidät noutaa pieni sähköauto, joka lukuisten aitojen ja
turvamies- ja poliisirivistöjen lomitse puikkelehtii pitkää ramppia suurelle
betonilaiturille. Saamme kaulaamme “VIP”-lipukkeet, joita meidän, niin Mr M.
painottaa, ei missään tapauksessa sopisi hävittää. On kuuma, musiikki pauhaa
kovalla. Laiturille on rakennettu uima-altaita ja tuotu suuria sohvia.
VIP-lapulla kuulemma saisimme liikkua alueella vapaasti ja mennä jopa
telttoihin suuren esiintymislavan takana.
Vaan moneen
tuntiin ei tapahdu mitään. Kuumuus käy yhä painostavammaksi ja drinkit lämpenevät
lasissa. Lopulta palaamme kaupunkiin ja etsiydymme dineriin, jossa on
ilmastointi, leveitä amerikkalaisia syömässä rasvaisia annoksia, Obama
puhumassa televisiossa ja ihanaa pirtelöä.
Paluumatkalla
kohtaamme Jesuksen. Hän istuu portailla eriskummallisen, uskonnollista
muovikrääsää (jos haluat muovisen pyhän ehtoollisen, tämä on oikea osoite)
kaupan edustalla, haalistunut puuvillapaita auki, hampaaton suu leveässä
hymyssä ja alkaa puhua meille. Miehen nimi on totisesti Jesus; todisteeksi hän
näyttää taksilupakorttinsa. Jesus, eläkkeellä oleva taksinkuljettaja, joka käy
huorissa silloin tällöin. Hän tuntee ohiajavat poliisit, arvioi ohikulkevat
naiset (”Too fat!”). Hän ei huoli heinäkuun neljännestä, saati ilotulitteista.
Aina sama touhotus, Jesus sanoo, vuodesta toiseen. Parempi on nököttää tutuilla
portailla, asfaltinraosta puskevan rönsyisen kasvin varjossa ja tarkkailla
ympäristöä.
Jesus ei ehkä
tiedä mistä jäi paitsi. Ilotulitus oli uskomaton – ja näköalapaikkamme
todellakin poikkeuksellinen. Laiturille saapuessamme alue oli jo täysin
suljettu ja ihmisiä jonottamassa kaikkialla. Mutta ”you guys are all right”,
meille sanotaan. Pääsemme aivan laiturin päähän, missä vain kourallinen
etuoikeutettuja istuu jo rennosti muovituoleissa.
Hetkeä ennen kun
ensimmäiset raketit laukaistaan taivaalle kaupunki aivan kuin pysähtyy ja
pidättää henkeä.
- This is the
best moment, Mr S.M. sanoo.
On ihmeen hiljaista; etäällä jyrisee ukkonen. Puristan
hänen kättään
