Italialaiset
elävät maassa, jossa paistaa aurinko, kypsyvät viikunat ja käyvät mitä
erinomaisimmat viinit. Ja kuitenkin he ovat valittamisen mestareita.
Italialainen valitus on teatraalista, suurieleistä, kovaäänistä ja jatkuvaa.
Nyt sen aiheena on kuumuus.
Hyvä on, täällä
on vähän turhan kuuma. Mutta miksi moinen itkuvirsi jos hellettä voi paeta
meren äärelle? Niin tekevät nyt käytännössä kaikki; viikonloppuiltoina
paikallisten suosimat Firenzen keskustan baarit ja ravintolat ovat melkein
tyhjillään.
Rannalle menemme lopulta myös ystäväni Herr F.S. ja minä: pakkaamme uimakamppeet matkaan ja
ajamme junalla San Vincenzoon.
San Vincenzo
sijaitsee Livoron eteläpuolella lähellä Elban saarta. Sinne puolen päivän
maissa saapuessamme paikka on unelias: kaduilla näkyy tuskin kulkijoita,
gelaterian myyjällä on aikaa puhua meille ummet ja lammet alueen
kesätapahtumista. Siellä täällä, varjiossa talojen pihamailla ja
rantabulevardin penkeillä näkyy kiireettömiä istuskelijoita.
- Italien är
verkligen ett land där ingenting händer, Herr F.S. sanoo.
Todella, mitään
ei tapahdu.
Ja missä ovat
turistit? Puhutaan että vaikka eurooppalaisten matkailijoiden kiinnostus
Italiaan on talouskriisin myötä vähentynyt, venäläisten ja aasialaisten kävijöiden
määrä sitä vastoin on noussut. San Vincenzoon uudet matkaajat eivät nähtävästi kuitenkaan
ole vielä löytäneet: uudenoloisessa
tyylikkäässä rantabaarissa olemme ainoat asiakkaat, vedentuntumassa kuulee
enimmäkseen italiaa.
Vaan meille San Vinsenzon
leppoisuus sopii – etenkin kun Vermentino tarjoillaan täsmälleen niin
huurteisena kuin pitääkin, ja mereltä käy pehmeä tuuli. Aihetta närkästykseen
syntyy vasta paluumatkalla kun juna seisoo Pisan ja Empolin välillä
määräämättömän ajan.
