”Style is many things but one reason Italy elevates it is because it is a fine disguise for lost power.”
Roger Gohen in International Herald Tribune 17 Heinäkuuta 2011
Sanotaan että italialaisilla on hyvä maku. Toisinaan se maku vaan on niin kovin toisenlainen kuin meillä yksinkertaisesta ja pelkästä pitävillä pohjoismaalaisilla. Italiassa nimittäin rakastetaan kaikkea muovista, kiiltävää ja välkkyvää
Ja tämä joulunalus on sen muovisen, kiiltävän ja välkkyvän kulta-aikaa. Paras esimerkki lienee Rinacenten tavaratalo Firenzen Piazza Libertalla. Sen ylin kerros oli muuttunut kitschin sädehtiväksi ihmemaaksi jo lokakuussa, kun sinne vielä hellemekossa poikkesin viinilaseja ostamaan. Joulukuussa saavutettiin sitten loiston kliimaksi: nyt rakennus on yltäpäältä valonauhan peitossa ja hehkuu kuin jäälinna. Missään ei näy merkkiäkään talouskriisistä, eikä mikään viittaa siihen tosiasiaan että siinä niin iloisesti palaa ranskalaisten polttama ja varsin kalliilla hankittu uraani (italialaiset ostavat valtaosan energiastaan ulkomailta, etupäässä Ranskasta).
Kuluneen viikon sisällä olen todennut jo kahteen otteeseen, etteivät monet italialaiset oikein ymmärrä sanaa kitsch. Ensin Signor C.S. (joka niin ikään liikkuu italialaisessa uniformussa: muovisen näköisessä, kahisevassa untuvatakissa ja yhtä muovisen näköisissä lenkkareissa – myönnettäköön tosin että olen itsekin taannoin hankkinut vastaavanlaisen asun valtaväestöön sulautuakseni) ihmetteli, miten Santa Crocen aukiolle joka vuosi ilmestyvät olevinaan saksalaiset joulukrääsämarkkinat ovat mielestäni jotenkin kitsch. Eilen taas tuttu italialainen arkistonhoitaja hämmästyi rehellistä mielipidettäni hänen arkiston käytävälle koristelemastaan tietenkin muovisesta ja tietenkin oikein intensiivisesti välkkyvästä joulukuusesta: Un po’ kitsch? Ma come?
Mutta unohtakaamme vilkkuvalojen ja muovikoristeiden tarpeeton runsaus ja ajatelkaamme että ainakin jouluruoan suhteen italialaisilla on makua.
Vaan ei. Joulun jälkiruokapöydän kruunu on supermarketista pahviboksissa hankittava kuiva ja esanssinen kakku, pandoro (tai panettone). Pandoron valitsi jopa Benito Mussolini viimeiseksi ateriakseen ennen teloitustaan 1945. Pahemmaksi ei leivonnainen mene.
