Kuluneen viikon perjantaina Instituutissamme tapahtui ennenkuulumattomia. Eurooppa-neuvoston presidentti, Herman van Rompuy saapui puhumaan, mikä sinänsä ei ole kovin ihmeellistä; Euroopan johtajia on pistäytynyt meillä ennenkin tähtilippujen liehuessa ja Eurooppa-kuoron julistaessa oodia ilolle. Vaan tälläpä kertaa tavanomaisesti niin rikkumattomaan EU-fanfaariin sattui yllättävä särö. Paikalle oli nimittäin saapunut joukko mielenosoittajia, jotka van Rompuyn puhuessa alkoivat huudella ja heiluttaa suuria kylttejä, joissa vaadittiin demokratiaa. Tilaisuus päättyi ennenaikaisesti ja sekaviin tunnelmiin: syntyi yleinen hälinä, lentolehtisiä leijaili ympäriinsä, ja puhuja lakeijoineen pakeni pelokkaasti paikalta. Kaiken kruunasi aivan liian kovalla pauhaava klassinen musiikki.
Valitettavasti en itse nähnyt tapausta, vaan istuin kirjastossa muutaman sadan metrin päässä malttamatta keskeyttää hyvää kirjoitusrupeamaa. Mutta paikalla olleet ystäväni toki tiesivät raportoida kaiken. Ja näinhän minä lappuset ja lippuset, joita protestiliike oli kiinnitellyt ympäri Instituuttia: Demokratiaa ja rahaa köyhille! Nyt kohtauksen voi sitä paitsi katsella YouTubestakin.
Mitä van Rompuy sitten oikein sanoi sellaista, mikä sai mielenosoittajat hermostumaan? No, eipä oikein mitään. Entä mitä mielenosoittajat puolestaan halusivat? No, sekään ei käynyt ihan selväksi. Kaiken kaikkiaan spektaakkeli oli nolo ja hämmentävä kaikille.
Seuraavana keskiviikkona Instituutille saapui uusi puhujavieras, Professori Pierre Rosanvallon Ranskan arvostetuimmasta akateemisesta instituutiosta, Collège de Francesta. Rosanvallon luennoi eriarvoisuudesta, ja totisesti olisi perjantaisten mielenosoittajien sopinut istua salissa. Mutta ei, Collettivo Prezzemolo (niin he itseään kutsuvat), piti samanaikaisesti toisaalla omaa kokoustaan. Professoria kuunteli ennen muuta se parjattu akateeminen EU-eliitti.
Rosanvallonin päätelmät eivät olleet kovin rohkaisevia: eriarvoisuus on lisääntynyt huimaa vauhtia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, samanaikaisesti kuin solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat dramaattisesti menettäneet merkitystään. Me elämme yksilöiden saarekkeisessa maailmassa, jossa egoismi hyväksytään ja henkilökohtaisen omaisuuden kohtuutonta kasvattamista ihannoidaan. Eikä vastavoimaa ole: Viime kuukausien protestiliikkeet Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat jääneet heikoiksi, alueellisiksi ja ennen muuta vaille todellista agendaa. Protestoijat yrittävät purkaa osaamatta kuitenkaan jälleenrakentaa.
Van Rompuyn puheen tapaus oli tässä suhteessa varsin havainnollinen: sekä presidentin esitys että sen keskeyttänyt mielenilmaus olivat tyhjä akti, mykkä filmi, surullinen parodia vailla oikeita sanoja.
