Viimein olen palannut Firenzeen. Kotitalo on yhä sama mutta asunto toinen, nyt ihanasti kaupungin katoilla. Sieltä näkyy kahteen suuntaan: itään Santa Crocen katedraalille ja länteen Palazzo Vecchiolle ja Duomolle. Ja paljon näkyy vinoja tiilikattoja, pieniä terasseja joita kadulta ei koskaan huomaa, käkkäräisiä televisioantenneja, savupiippuja, pyykkinaruja. Sen kaiken takana kumartuvat Chiantin kukkuloiden ikuisesti vihreät selät. Olen kätkössä kuin linnunpesässä.
Italia tuntuu ihmeelliseltä taas. Kaduilla käy vilske, aurinko polttaa. Ja miten tomaatit voivatkaan olla niin paljon punaisempia kuin missään muualla? Kutsun ystäviäni kylään, sillä haluan jakaa heidän kanssaan nämä maisemat. Juomme proseccoa ja chiantin viinä, syömme pecorinoa, focazzaa, oliiveja, mozzarellaa, viinirypäleitä, pestoa ja tortellineja… Ja hämmästelemme miten elämä ikinä voikaan olla tällaista näin.
Terassini ovelta näen Davidin patsaan pienenä valkeana figurina aivan horisontin rajassa.
