Ensimmäisenä Firenzen syksynäni italianopettajani, Signor Carnevali (hänen kohdallaan nimi muuten oli enne; yhtä karnevaalia koko signor ja hänen elämänläheiset oppituntinsa) näytti mustavalkoisen videon, jossa vesimassat vyöryivät pitkin kaupungin katuja. Filmaus oli dramaattinen, musiikki mahtipontista ja veden kohina uhkaavaa. Kerrottiinhan hirvittävästä tragediasta: marraskuussa 1966 Santa Crocen kaupunginosa taideaarteineen jäi mutavellin peittoon.
Asuin (ja edelleen asun) Santa Crocessa, aivan Firenzen läpi virtaavan, likaisenruskean Arno-joen kupeessa. Pohjakerroksessa. Niinpä minä Signor Carnevalin filmin nähtyäni peloissani odotin aamua, jona jalkani sängystä noustessani eivät enää tavoittaisikaan lattiaa…
Nimittäin satoi. Ja satoi. Ja satoi.
Mutta tulvaa ei tullut. Ei sinä vuonna eikä seuraavana. Eikä vielä tänäkään vuonna ole Arno-joki ottanut kaupunkia haltuunsa. Vaikka nyt ehkä olisi jopa syytä huoleen.
Firenzessä on nimittäin satanut ennätyksellisiä määriä. Vettä tulee tauotta. Siis tauotta. En koskaan ole kokenut vastaavaa.
Kuljetan tätä nykyä kannettavaa tietokonettani muovipussissa, ja moneen otteeseen olen vakavasti harkinnut kumisaappaiden ostamista (monet firenzeläiset todella liikkuvat kumisaappaissa). Pyykit eivät kuivu, keittiön ikkunanpieleen kasvaa homesieni. Juoksulenkille meneminen vaatii todellista strategista suunnittelua.
Sanovat täällä, että vuoden 1966 tulvan (jonka syistä ja syyllisistä muuten liikkuu mitä erinäisimpiä tarinoita) jälkeen Arno-joen yläjuoksulle tehtiin tekojärvi ja penkereen suojavalleja korotettiin. Vastaavanlainen onnettomuus ei olisi enää mahdollinen.
Jaa ei? Italialaisiin parannuksiin olen jo oppinut suhtautumaan epäluuloisesti. Ja ennen vuotta 1966 kaupunkihan oli veden saartama säännöllisin väliajoin. Korttelin päässä kotioveltani on talon seinässä laatta muistomerkkinä tulvasta joskus 1300-luvulla. Niin ylös vesi tuolloin ylsi. Mutta vuonna 1557 päästiin vielä parempiin lukemiin.
