Kengät ovat oleellinen juttu. Niistä nimittäin näkee ihmisen, yhdellä silmäyksellä. Koko tyylin, olemuksen. Koko persoonan. Myönnän että katson ihmisiltä aina kengät, ja että tein sen jo ennen muuttoani Firenzeen ja ennen pikavisiittiäni Pariisin muotimaailmassa, ennen kuin mitenkään saatoin kuvitella sellaista hullutta kuin satojen eurojen käyttämistä pariin hienointa italialaista muotoilua.
Niin ikään on kengillä suuri vaikutus käyttäjäänsä. On ihan toinen fiilis koikkeloida korkkareilla kuin tallustaa tennareissa. Ja tämän tietää myös Herr Dr D.M.
Hän halusi ostaa minulle Converset.
Ymmärrän kyllä. Käytännöllinen sveitsiläinen oli toki pannut merkille, miten taituroin Firenzen kuoppaisia katuja mitä epävakaimmissa jalkineissa. Hänestä voisin relata vähän. Eivätkä kiiltonahkaiset, kultaraitaiset lekkarintapaiseni mitenkään ajaisi asiaa. (Ne kuuluivatkin, yhdessä pronssinvärisen vartalonmyötäisen toppatakin ja näyttävien merkkiaurinkolasien kanssa, italialaiseen valepukuuni, jonka olin hankkinut jo ensimmäisenä Firenzen vuotenani.)
Niinpä viime lauantaina, vain muutamaa tuntia ennen Zürichin lentonsa lähtöä, Herr Dr D.M. yhtäkkiä sanoi:
- Jetzt gehen wir Converse kaufen.
Olimme syöneet hyvin myöhäisen aamiaisen kahvilassa Santo Spiriton aukiolla ja kävelemässä asunnolleni hänen polkupyöräänsä noutamaan. Herr Dr D.M. toistaiseksi viimeinen aamu Firenzessä.
Ensin epäilin hänen pilailevan, mutta jo viidentoista minuutin kuluttua minulla oli kuin olikin harmaat (värivalinnasta olemme yksimielisiä) Converset jalassani. Jäähyväislahja.
- Ich rufe dich an…
Päätin kulkea Converseissani koko seuraavan viikon, joka ikinen päivä. Ja katsoa millaista se olisi.
* * *
Esimmäinen Converse-päivä (lauantai):
Ensimmäinen käyttökerta (menen Converseissani Instituutille kirjastoon) ei ole mullistava lainkaan. Lähinnä vain pohdin, mikä minussa lienee vikana; en koskaan saa romanttisia lahjoja (kukkia ja suklaakonvehteja ei lasketa; tarkoitan design-alusvaatteita ja sen sellaista). Nytkin nämä Converset. Mikä maailmassa saa miehen ostamaan minulle Converset?
Toinen Converse-päivä (sunnuntai):
Jo lipeän. Käytän Conversejani vain kauppareissulla. Sataa nimittäin, enkä halua kastella jalkojani. Niinpä lähden illalliselle Oltrarnoon vanhoissa nahkasaappaissani, mikä lienee ihan viisasta.
Yläkerran amerikkalaisten Halloween-bileisiin, jonne myöhemmin illalla hetken mielijohteesta poikkeamme, saapuminen Enrico Antinorin kahdeksansenttisissä korkkareissa kuitenkin kaduttaa; väki on mitä kirjavimmin pukeutunutta, olisin aivan hyvin voinut pitäytyä tennareissa. Tutustun esimerkiksi kullanhuuhtojaksi sonnustautuneeseen taidehistorioitsijaan Yalesta, jolla on löysät henkselit, vanha leveälierinen hattu ja tukku trick-or-treat -juttuja kerrottavanaan.
Kolmas Converse-päivä (maanantai):
Pyhäpäivä, Instituutti on kiinni. Ja edelleen sataa. Enimmäkseen lojun sohvallani lukemassa kirjaa ja International Herald Tribunen viikonloppunumeroa.
Mutta illalla lähtiessäni tapaamaan firenzeläistä ystävääni Signor C.C.:a panen Converseni jalkaan. Signor C.C., uskollinen tutorini paikalliseen todellisuuteen, ei oikein pidäkään siitä että liikuskelen korkokengissä (”It makes me feel like a little Italian boy”). Kerrottuani hänelle uusien jalkineideni tarinan, hän ihmettelee, miten vasemmistolainen maailmanparantaja ja ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi saattoi ostaa minulle ylikansallisen yrityksen tuotteen. Epäloogista, myönnän, mutta Herr Dr D.M. ei usko boikotteihin. Olin kyllä jo tarjonnut hänelle samaa argumenttia.
Signor C.C. on muuten itsekin juristi. Ja hän on ensimmäinen henkilö, jonka yli kaksi vuotta sitten Firenzeen muutettuani kohtasin. Hän tuli hakemaan minua lentokentältä isoisänsä vanhalla valkoisella Fiatilla ja autossa matkalla kaupungin keskustaan tunnusti olevansa totaalisen pettynyt: en ollutkaan yhtä pitkä ja vaalea kuin mitä hän oli kuvitellut. Myöhemmin hän tietenkin väitti vitsailleensa vain.
Neljäs Converse-päivä (tiistai):
Nämä eivät muuten suinkaan ole ensimmäiset Converseni. Kymmenenvuotiaana minulla oli pinkit Converset, kirpputorilta hankitut. Sitä paitsi siitä on vain reilut kolme vuotta, kun ostin Lontoosta Conversen tapaiset, mustat kiiltonahkatennarit. Ne sopivat laukkuuni jota tuolloin käytin kaiken aikaa, ja pitivät aika hyvin vettä. Erityisesti vesitiiviys oli olennaista: sinä kesänä oleskelin Oxfordissa, missä satoi ja tulvi niin, ettei elämästä sandaaleissa ja balleriinoissa tullut oikein mitään. Kahdessa kuukaudessa kävelinkin tennarini puhki.
Olen siis jo harjoitellut. Mutta silti en enää oikein muistanut, miten Converseissa olo on vähän toinen. Tyttömäisempi.
Näinä tyttöhetkinä olen muistellut tarinaa, jonka äiti kertoi viisivuotiaasta naapuristaan, pikkuneiti S.:stä. Itse asiassa tarina on siitä, miten äiti ja pikkuneiti S. kohtasivat. Eräänä päivänä jälkimmäinen nimittäin, äidin tehdessä puutarhatöitä pihamaallaan, oli ajanut polkupyörällään pihapusikkoon. Äiti oli tietenkin mennyt katsomaan kuinka siinä kävi, pikkuneiti kun oli pudonnut pyöränsä satulasta ja jäänyt maahan makaamaan. Äidin paikalle ehdittyä tämä oli kuitenkin välittömästi ponkaissut pystyyn ja esittäytynyt:
- Minä olen S.P. ja minä olen tyttö.
Siinä minulle esimerkki; parasta aina kertoa totuus heti.
