Sunnuntaina ajamme irlantilaisen ystäväni ja kollegani Miss A.O’M:n kanssa Montevarchiin ratsastamaan. Chiantin kukkuloilla sijaitseva kodikas agroturismo, jota pyörittää aavistuksen juro mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen englantilaisrouva Mrs Jenny, on meille jo ennestään tuttu; ensimmäisenä Firenzen vuotenani kävimme siellä muutamaan otteeseen − ja ihastuimme paikkaan: Mrs Jennyn hevoset ovat hyvin koulutettuja ja Montevarchin maisemat maalauksellisia. Sitä paitsi tuppaavat viiniviljelmien halki laukatessa unohtumaan niin tutkimukseen liittyvät huolet kuin monet muutkin elämän ongelmat; hetken aikaa on vain tuuli, aurinko ja vauhdin keinuva humala.
Joskin tällä kertaa tulee vettä. Saamme lainaan pitkät tummansiniset sadetakit, jotka lepattavat kuin ritarin viitta, ja joudumme varomaan monissa paikoin, missä maa on märkää ja mutaista ja luisuu hevosten kavioiden alla. Silti tuntuu ihanalta olla taas ratsailla.
Matkan aikana Signor Eraldo kääntyy vähän väliä satulassaan kertoakseen meille oliivilajikkeista ja erilaisista viininkorjuumenetelmistä − tai (vatsaansa taputellen) siitä miten hänen äitinsä valmistaa kesäkurpitsankukat, fiori di zucca. Hän on tilan ratsastuksenopettaja, pieni päivettynyt mies, jolla on pitkät italialaiskiharat ja hurmurin pilke sinisissä silmissään. Ennen pitkää hän avautuu:
- Mi piacono tutte le donne; la problema e solamente che non posso avere che una…
Ohitamme puutarhoja, joissa kasvavat tomaatit, persikat, viikunat ja jo miltei kypsät kakihedelmät. Monet niistä ovat vähän hoitamattoman oloisia, toisissa elävöityvät kaikenkarvaiset koirat. Kahlaamme purojen yli, ravaamme ylös jyrkkiä rinteitä. Hevoseni Merlinon tuhkanharmaa harja kostuu, ratsastushousut liimaantuvat reisiini. Hengitän raikasta ilmaa, jossa on jo syksyn kirpeyttä ja ajattelen, miten yhtäkkiä olenkaan kokonainen, hereillä ja läsnä.
Montevarchin juna-asemalle palatessamme meitä vaivaa tavaton nälkä. Kello tulee kuusi, alkaa jo hämärtää. Ja yhä sataa. Tekisi mieli aperitivoa, mutta aseman liepeiltä löydämme vain yhden ainoan baarin, jonka tarjonta ei lupaa hyvää: vitriinissä ei vaatimattoman pizzapalan ja kuivettuneen paninon lisäksi ole kuin aamuisia voisarvia. Mutta kun yritän kysellä toista ruokapaikkaa, tiskin takana seisova mies ehdottaa diiliä: Hän tekisi meille aperitivon jos vain jäisimme.
Me jäämme. Lämmitetyn pizzapalan ja ennakoitua huomattavasti maukkaammaksi osoittautuvan paninon (ne hän jakaa paloiksi ja asettelee kauniisti lautasille) lisäksi saamme valtavat bruschettat, joiden päälle pilkottu tomaatti on kuin juuri puutarhasta poimittu. Ja tietysti meille valmistetaan myös fizzaperolit, limeviipaleilla. Aterian hinnaksi tulee vaivaiset viisi euroa.
Lopulta myöhästymme junasta ja päädymme istumaan baaritiskillä kokonaisen tunnin, räikeässä neonvalossa, mutaisissa ratsastuskamppeissamme. Ihastus on aitoa ja molemminpuolista: me kiittelemme italialaista luovuutta kun taas espressokupposellaan poikkeavat paikalliset ihmettelevät kahta vettävaluvaa ja nälkiintynyttä blondia, jotka ahnaasti kaapivat lautasiltaan viimeisetkin oliiviöljyt.
Fabio, aperitivomestarimme muuten kirjoittaa, pikaisesti käyntikorttiin meidän jo lähtöä tehdessämme.
