Toisinaan historiantutkijat erehtyvät ajattelemaan, että tärkeät asiat kirjataan aina, siis että ihmiset järjestään kirjoittavat silloin kun jotain merkityksellistä tapahtuu. Tämä oletus johtaa päätelmään, että historiallisia lähteitä, ennen kaikkea sellaisia kuin päiväkirjat tai kirjeet, lukiessa voi myös uskoa ajallisten aukkojen tarkoittavan sitä, ettei mitään olennaista ole tapahtunut. Oikeastaan ajatus on varsin looginen: ei jälkeä koska ei tekoa. Tai ainakin että jälki on tekonsa kokoinen.
Mutta minäpä olen oppinut paljon olettamusten vaaroista tarkkailemalla omaa käytöstäni. Niin päiväkirjaani kuin blogiinikin kirjoittaminen on täysin sattumanvaraista, epärationaalista ja ennakoimatonta, usein täysin mielialasta riippuvaa. Ja koska minun kohdallani historialliset jäljet jäävät vähän miten sattuu, en ehkä joskus tulevaisuudessa keksi myöskään selitystä sille, miksi syys−lokakuulta 2010 merkintöjä on blogissani niin harvakseltaan.
Tulevaa dilemmaani ennakoiden voin kertoa että tuona aikana itse asiassa aika paljonkin tapahtui: Palasin Firenzeen, lukukausi alkoi, ja vielä lämpimät syysillat ja ystävät, joista suurinta osaa en ollut nähnyt kuukausiin, veivät ne hetket, jotka minä muuten olisin ehkä käyttänyt blogini parissa. Aika vain katosi minulta. Ja se kävi vallan varkain, seisoskellessani viinilasi kädessä St Ambriogon aukion öisessä hälinässä, ostaessani hedelmiä torilla sateisena aamuna tai kuoriessani vaahtoa cappuccinon pinnalta myöhäisenä sunnuntai-iltapäivänä St Spiritolle hiljattain avatussa pannukakun ja kahvin tuoksuisessa, liioitellun epäitalialaisessa baarissa.
Ehkäpä minun tapauksessani voisi jopa väittää, että kirjoitan enemmän silloin kun vähemmän (joskaan ei välttämättä vähemmän tärkeää) tapahtuu. Tarvitsen kirjoittamiseen aikaa, rauhaa ja yksinäisyyttä, juuri sellaisia iltoja kuin tämä: palattuani Instituutilta tavallista aikaisemmin ja naapurini Signor G.T.:n ilmoitettua ettei hän lähtisi kanssani juoksemaan, päätän viettää koti-illan. Yksin. Teen vähän töitä, pesen pyykkiä, järjestelen keittiötä, ja jaksamatta edes valmistaa ruokaa syön kylmänä Herr Dr D.M.:n kaksi päivää aikaisemmin valmistaman pastan jämän (hän laittoi siihen liikaa chiliä mutta sentään myönsi sen itse).
Samalla pohdin mitä oikein tarkoittaakaan ”tärkeä ”ja ”tärkeän tapahtuminen”. Eikö oletus siitä, että tärkeästä jää jälki ole jo siksi kestämätön, että ”tärkeä” on usein subjektiivisesti määriteltyä. Ja jos olemassa olisikin objektiivisesti, arvostelustamme riippumatta tärkeitä asioita, kuinka ne erottaisi vähemmän tärkeistä? Ratkaisevaa kun voi joskus olla yksi ainokainen katse, kosketus tai sana. Hetki. Ja se kun on niin lyhyt.
”- Elämä pitäisi järjestää siten, että jokainen tuokio siinä olisi tärkeä, virkkoi Arkadi mietteliäästi.
- Kukapa sitä vastaan väittäisi! Tärkeää, vaikkapa valheellistakin. Kaikkeen tärkeään voi sopeutua, mutta kun on kaikenlaista törkyä ja roskaa: kas siinä onnettomuus.
- Törkyä ei ole olemassa ihmiselle, jollei hän halua sitä tunnustaa.”
Ivan Turgenev: Isät ja pojat (1862)
