Kirkkoon meneminen turistina on minusta aina jotenkin kiusallista. Tuntuu vain kuin olisi väärällä asialla, tunkeilija, häiritsemässä niitä, jotka oikeasti haluaisivat harjoittaa uskoaan. Tämä pieni vaivautuneisuus saa minut valtaansa jopa Firenzessä, missä katkeamattomat turistivirrat huuhtovat Duomoa, Santa Crocea ja kaupungin lukuisia muita pyhiä rakennuksia, ja missä mahdollisuuden sulautua toisiin tunkeilijoihin luulisi lievittävän epämukavaa olotilaa. En vain voi sille mitään; kirkossa olen häirikkö, oli minulla pääsylippu ja ”audio guide” tai ei.
Viikonloppureissulla Assisissa kuitenkin selvisi, miten häilyvä jakolinja turistin ja todellisen kirkossakävijän välillä joskus onkaan. Paikkakunnalla sijaitsee nimittäin Basilica di San Francesco, Francicus Assisilaisen basilika, yksi katolilaisen pyhiinvaelluksen merkittävimmistä kohteista.
Jo Basilikalle johtava katu, Via San Francesco, antaa lupauksen siitä mitä tulevan pitää: siellä on halpoja hotelleja, kolkkoja kahviloita ja ahtaita matkamuistokojuja yksi toisensa vieressä. Äänekkään ihmisvirran viemänä ajaudumme suoraan kohti alemman kirkon sisäänkäyntiä, ja heti päälaivaan tullessamme havaitsemme menossa olevan englanninkielinen messu. Opastekyltit hohtavat neonvaloin: ”Confessions”, ”Tomb of St. Francis”. Tilassa käy melkoinen kuhina, ja tuon tuostakin toistuu käskevä kuulutus:
- Silenzio, Silence.
Kuuroille korville.
Paikan sydän näyttää olevan matalassa kellarimaisessa tilassa sijaitseva pyhän Francicuksen hauta, jonka edessä nököttää ihmisiä rukoilemassa ja munkki jakamassa siunausta kymmenen euron korvausta vastaan. Myös munkille on jono.
Me emme polvistu Francicuksen haudalla, pujahda pieneen puukoppiin tunnustamaan syntejämme, tai jää kuuntelemaan saksankielistä messua, joka alkaa välittömästi englanninkielisen jälkeen. Ensisijaisesti meitä kiinnostavat paitsi Giotton freskot, myös se mitä tapahtuu ympärillämme: Basilikan hämärässä turisti ja pyhiinvaeltaja sulautuvat yhdeksi.
Huolimatta tosituristin ja tosiuskovaisen välisen rajanvedon vaikeuksista, Firenzen Santa Crocen katedraalissa (fransiskaanien tärkein kirkko kaupungissa) minä joka tapauksessa kerran päädyin seuraan, jonka voisin väittää koostuneen yksinomaan oikeista kirkossakävijöistä. Se tapahtui viime keväänä pääsiäismessun aikaan, jolloin katedraali suljettiin turisteilta. Koskaan ennen en ollut nähnyt paikkaa niin tyhjänä; valtavassa kirkkotilassa seisoskeli vain kourallinen ihmisiä hiljaisina ja viluisina paksujen toppatakkiensa uumenissa. Päällimmäisenä jäi mieleen miten pappi messua lukiessaan puhui mikrofoniin ja piteli taskulamppua, ja miten epävireisessä kuorossa lauloi ainoastaan vanhuksia. Minä tietysti tein parhaani näyttääkseni siltä että kuuluin joukkoon.
Vasta kun tuli ehtoollisleivän aika, petokseni paljastui.
