Tapaus U8:n metrossa: Pitkää käytävää rullaa nuori, yksijalkainen nainen pyörätuolissa, toisella kädellä pahvimukia ojentaen, toisella itseään eteenpäin työntäen. Suttuinen olemus, harittava katse. Matkustajat tuijottavat hänen ohitseen, kirjoihinsa, kenkiinsä, ikkunan mustaa maisemaa.
Vain vieressäni istuva tummaihoinen mies reagoi:
- Das ist für Heroin, für Heroin ist das nur… Ilmoittaa hän kovaan ääneen.
Kukaan ei vastaa.
- Seid ihr alle Zombies, oder was? Alle Zombies?
Yhä hiljaisuus. Nyt miehen äänessä on jo äreyttä:
- Mit Fremden will man hier nicht sprechen, das sieht man ja… So ist es in diesem Land, mit den Fremden spricht man nicht…
Vasta kun hän kaikkien helpotukseksi poistuu vaunusta, uskallan nostaa katseeni pokkarista. Hän huomaa sen, toljottaa liukuportaista vihaisesti takaisin.
Niin, kerjäläiset ja (väärät) ulkomaalaiset. Se kiusallinen marginaali meillä on aina keskuudessamme.
Aloitan kerjäläisistä: Suomessa he ovat harvassa ja melkein yksinomaan romanialaisia, niitä surkeimpia joskin ehkä sinnikkäimpiä kaikista. Italiassakin kerjäämässä ovat usein romanialaiset, mutta siellä he ovat toisenlaisia. Kuluneena keväänä kohtasin joka aamu via dei Servillä elintarvikemyymälän oven pielessä päivystävän romanimummon, jolla oli mukanaan pieni koira. En koskaan antanut hänelle rahaa, mutta aikaa myöten hän oppi tunnistamaan ja alkoi tervehtiä. Silloin tällöin, jos kävelin kadun toista laitaa, mummo minut huomatessaan hymyili ja − tätä minun oli aluksi vaikea uskoa itsekään − lähetti lentosuukon! Ei hän ihan kamalan onneton voinut olla.
Berliinissä kerjäävät saksalaiset. He eivät nökötä apaattisina kadunkulmissa vaan liikkuvat aktiivisina kaupungin metrossa. Junan nytkähtäessä liikkeelle alkaa surullinen tarina: Niin ja niin monta kuukautta tai vuotta työttömyyttä, asunnottomuutta, ei rahaa ruokaan, hygieniaan… Siis todellinen tragedia. Monet myyvät kodittomien lehtiä, joista yhden nimi on Berliner Straßenmagazin Motz.
Lopulta päätin ostaa tuon Motzin, kun kulahtaneeseen verryttelyasuun sonnustautunut kauppamies sattui samaan vaunuun kahdesti peräkkäin. Euro kahdenkymmenen sentin (josta kahdeksankymmentä menee myyjälle) edestä alavireistä journalismia. Ensimmäisellä sivulla on kronikka oikeistoradikaalien viime vuonna tekemistä väkivaltatapauksista (”Bei einer antifaschistischen Aktion auf dem Marktplatz von Gernsbach am 29. August wurden Jugendliche von mehreren mit Teleskopstöcken befaffneten Neonazis attakiert” ja niin edelleen), pääartikkeli käsittelee vapaaehtoistoimintaan perustuvaa ilmaista ruoanjakelua (Symbol für den Abbau des Sozialstaates), loput kirjoitukset etupäässä köyhyyttä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta mitä erinäisimmissä muodoissaan. Vain yhden niistä jaksan lukea kokonaan. Siinä kahden pojan yksinhuoltajaäiti ja Hartz-IV-Empfängerin Sigrid R. kommentoi Rosa Wolffin tuoretta kirjaa Arm aber Bio! (Edition Butterbrot 2010). Rosa Wolff on tehnyt kokeen: hän on yrittänyt elää 4.35 eurolla päivässä ainoastaan luomutuotteita ostaen − ja onnistunut siinä. Motz kertoo: ”Das Sachbuch ’Arm aber Bio’ von Rosa Wolff hat Sigrid R. Mut gemacht. Sie findet, es könne vielen als Anregung dienen, ‚sich nicht nur notgedrungen − durch die Not gedrungen − zu ernähren, sondern wieder sich selbst und seinen Lebensmittelpunkt liebvoll zuzuwenden: als Mittel zum Leben.’“
Jutussa ei mainita, että Berliini on varmaankin ainoa kaupunki maailmassa, missä luomutuotteita voivat ostaa vähävaraisetkin. Ensinnäkin luomua saa kaikkialta, tavallisista ruokakaupoista ja ennen kaikkea luomukaupoista, joita tietyissä kaupunginosissa (kuten Kreuzbergissa, ”Kreuzkölnissä” ja Prenzlauerbergissa) on melkein joka korttelissa. Toiseksi hinnat ovat ihan oikeasti alhaiset. Viime viikolla poiketessani erääseen Hermanplatzin kupeessa sijaitsevaan luomumarkettiin sain todeta niiden vähävaraisille olevan vieläpä ihan erityiset. Kassalla myyjä nimittäin kysyi:
- Der kleine Preis oder der normale Preis?
Siis mikä pieni vai normaali hinta?
- Der kleine Preis ist für Geringverdiener, der normale Preis für normale Verdiener, minulle selvennettiin.
Siinä oli sitten päätettävä kuuluinko pienituloisiin ja halusinko tuotteen halvemmalla vai normaalituloisiin ja olin valmis maksamaan vähän lisää. Erotus oli viisikymmentä senttiä ja kyse teepakkauksesta, joka Firenzessä joka tapauksessa olisi kustantanut lähes kaksi euroa enemmän.
Und die Fremden? Ei heitä täällä oikein ole. Berliinistä on vaikea saada töitä, ja niille onnekkaille, joilla työpaikka on, maksetaan surkeasti. Luomuleipä ei ole leveää.
