"Kreuzköln" (Kreuzbergiin pistävä kulma Neukölniä) on Berliinin parasta seutua. Se on rauhallinen ja teeskentelemätön paikka, täynnä rentoja ja edullisia ravintoloita, vähän kotitekoisen oloisia kahviloita ja baareja, leipomoita, luomutuotekauppoja, ateljeita ja taidegallerioita, vanhan tavaran putiikkeja ja pyöräkorjaamoita. "Kreuzkölnissä" kasvaa puita, leikkii lapsia ja puhutaan outoja kieliä. Eikä kolmekymppinen punaviherporvaristo ole ehtinyt aluetta vielä läpeensä yksipuolistaa.
Myöhään sunnuntai-iltana kävelemme Herr Dr. M.G.:n kanssa Pannierstraßelta Schönleinalleen metroasemalle. Kaduilla on hiljaista, Herr Dr. M.G. osoittelee Jugend-talojen valaistuihin ikkunoihin: Tuolla asuu hänen tuttujaan. Ja tuolla. Kaupunginosa on kuulemma muuttunut muutamassa vuodessa. Vielä vähän aikaa sitten se oli turkkilaisväestön takapihaa; kaikki halusivat Prenzlaeurbergiin tai Kreuzbergiin. Nyt suunnataan ”Kreuzkölniin”.
Bionade-porvaristoa (minulle ei ole selvinnyt onko nimitys ystäväni herra J.v.B.:n itsensä keksimä vaiko ihan yleisessä käytössä) oli saapunut myös Rita-baariin. Rauhallisella lehmuskujalla sijaitsevassa trendikuppilassa näytetään joka sunnuntai kello kahdeksan suurella valkokankaalla Tatort, saksalaisten poliisisarjojen klassikko. Eipä heti olisi arvannut saksalaisdekkarin kiehtovan nuorekasta berliiniläisväkeä sillä tapaa; baari oli viimeistä paikkaa täynnä ja keskittyminen herpaantumatonta. Pahasti katsottiin niitä (Herr Dr. M.G. kutsui heitä ”amatööreiksi”), jotka kehtasivat korottaa ääntään.
Kyllä meilläkin kotona seurattiin uskollisesti Derrickiä ja Kettua (der Alte), sillä isä rakasti saksalaisia poliisisarjoja. Mutta se oli isän juttu. Ikinä en olisi ajatellut värittömiin popliinitakkeihin pukeutuneitten totisten rikoskomissaarien olevan joskus in.
"Kreuzkölnistä" Westhafeniin on kuljettava monen metopysäkin mittainen henkinen että esteettinen matka. Ringbahn-asemalta Havelbergerstraßelle kävellessä näkyy sekaista ratapihaa, tasakattoisia varastohalleja ja ankeita teollisuusrakennuksia. Missään ei oikein ole mitään. Ei kebabia, ei luomuleipää. Ei edes olutta ja sanomalehtiä vuorokauden ympäri myyviä kioskeja, talojen ulkoseiniin ruuvattuja vanhanaikaisia purkka- ja tupakka-automaatteja tai yleisöpuhelimia, joista voi soittaa ulkomaille. Näillä kulmilla on tyydyttävä tunkkaiseen olutkievariin ja Lidln ja Pennyn sattumanvaraiseen elintarvikevalikoimaan.
Lenaustraßen raskain sydämin jätettyäni (Herr P.E. palasi viikonloppuna matkaltaan, minun oli pakko lähteä), olen kuitenkin viihtynyt Frau A.P.:n kodissa. Kaikki ei tietenkään ole yhtä funktionaalista kuin arkkitehdin asunnossa (Frau A.P. on kuvataiteilija, hänelle pieni epäkäytännöllisyys ja -järjestys sallittakoon), enkä lakkaa hämmästelemästä sellaisia kummallisuuksia kuin sähköllä toimivaa suihkukoppia keittiössä tai seinästä irti nököttävää suorakulmaista kaakeliuunia olohuoneessa. Mutta huoneissa on valoa ja suuressa kirjahyllyssä taidekirjoja. Ja kun parvekkeella juo aamuista espressoaan voi uskoa yltävänsä matalalla riippuviin sadepilviin.
