Herr P.E.:llä on lattialla futoninsa vieressä Erich Friedin runojen lisäksi Sophie Callen Wahre Geschichten (en löytänyt kirjasta vuonna 2002 julkaistun ranskankielisen alkuperäisteoksen nimeä) ja siinä mainio kertomus sängyn lainaamisesta:
Reise nach Kalifornien. Ich hielt einen Brief aus Kalifornien. „4. Juli 1999. Sehr geehrte Frau Calle, ich bin Amerikaner und 27 Jahre alt. Ich habe eine lange Romanze durchlebt, die unlängst endete. Ich möchte die Nachwehen meiner Trauer- und Schmerzenszeit gern in Ihrem Bett verleben…“ Dem nachzukommen erwies sich als delikat. Konnte ich den Unbekannten, der doch von so weit herkam, mit Anstand wieder fortschicken, falls er mir nicht gefiel? Außerdem gab es ja schon einen Mann in meinem Bett. Zwei Monate später erfand sich mein Bett mit allen Accessoires im Flugzeug nach San Fransisco. Der Spediteur lieferte aus: 1 Bettgestell, 1 Rost, 1 Matratze und Bettwäsche, in der ich schon geschlafen hatte, 2 Kopfkissen, 2 Kopfkissenbezüge, 1 Decke. Ich wünschte dem Empfänger baldige Besserung und bad darum, mich über den Heilungsverlauf auf dem Laufenden zu halten und mir meinen Besitz nach abgeschlossener Genesung zurückzusenden. Am 4. August quittierte er den Empfang: „Ihr Bett ist bequem. Sein Duft wirkt wohltuend und beruhigend auf mich. Ich werde Sie über den Verlauf meines Aufenthalts unterrichten….“ Im September erhielt ich die Nachricht, der Schmerz ließe nach. Am 2. Februar 2000 stand mein Bett wieder bei mir.
Totisesti, toisen ihmisen sängyssä nukkumisessa on jotakin erityisen intiimiä. Sillä sängyt eivät ole mitä tahansa paikkoja; ne ovat haaveiden, kipujen, kaipauksen, yksinäisyyden, epätoivon, hellyyden, rakkauden ja intohimon, pitkien öisten valveillaolon tuntien kuumottavia sijoja. Uskon että niihin jää jokaisesta nukkujasta jälki, näkymätön painauma, josta on kätketty sisäänkäynti jo ajateltuihin ajatuksiin, tunnettuihin tunteisiin, uneksittuihin uniin.
Mielenkiintoisimmat sänkylainani ovat muutaman vuoden takaa, ja vähän outoa kyllä, molemmissa on kyse jo kuolleiden ihmisten sängyistä. Ensimmäinen niistä oli isoäitini vaatimaton vaneripohjainen vuode, jossa hän eräänä syysyönä tyynesti lähti pois. Aluksi vähän pelotti käydä siihen maata, mutta turhaan. Nukuin hyvin, ei hän häirinnyt untani.
Toinen nimeämisen arvoinen sänky on erään kuuluisuuden, nimittäin presidentin rouva Sylvi Kekkosen. Tilaisuus siinä nukkumiseen minulle tarjoutui Urho Kekkosen arkistossa Orimattilassa tässä joitakin vuosia sitten. Yksinkertainen ja kapea sija sekin, koruttomassa huoneessa, jonka valtiattaresta vierasta muistutti kehystetty kuva pöydällä. Siitä Sylvi minua levollisesti katseli illasta aamuun asti.
