Kuulun siihen sukupolveen, joka juuri ja juuri ehti kokea kaksinapaisen maailman. Minä tosin muistan vain matkan Georg Otsilla Viroon isän viisikymmentävuotispäivänä marraskuussa 1991. Silloin muuri Berliinissä oli jo murtunut, Neuvostoliitto romahtamassa. Tallinnasta yritimme ostaa isälle viisikymmentä ruusua, mutta mistään ei saanut niin montaa. Lopulta oli tyydyttävä punaisiin neilikoihin, vaikka nekin täytyi kerätä neljä sieltä, kymmenen täältä. Myönnän että rautaesiripun itäpuolella kasvaneilla kavereillani on jännittävimpiä tarinoita jaettavanaan.
Kuten Frau A.P.:llä. Eräänä iltana istuessamme hänen parvekkeellaan syömässä pastaa kertoi hän ensimmäisestä matkastaan Länsi-Berliiniin, paikkaan missä oli − noin kymmenenvuotiaan saamien tietojen mukaan − yllätysmunia ja aamiaismuroja. Begrüßungsgeld lompakossa mentiinkin sitten isoon supermarkettiin ja ladattiin kauppakärryt täyteen. Enää ei Frau A.P.:n tarvinnut piilotella länsikarkkien käärepapereita taskuissaan.
Hän on vain muutaman vuoden minua vanhempi. Ja sanoo:
- Ich kann es mir nicht richtig vorstellen wie mein Leben jetzt wäre.
Niin, jos DDR ei olisi lakannut olemasta. Ajatus on jokseenkin mahdoton – eikä kuitenkaan.
Deutsche Historisches Museumissa on näyttely Saksojen yhdistymisestä. Videoilla puhuvat liittokansleri Helmut Kohl ja DDR:n johtaja Hans Modrov, kuvissa näkyy kuinka ihmismassat kokoontuvat muurille, huutavat ja hurraavat marraskuun kirpeässä ilmassa. Vapaus. Veljeys. Tasa-arvo?
Olen pettynyt mutten yllättynyt. Miksi minulle taas kerrotaan voittajien historiaa? Miksen kuule yksittäisten ihmisten elämäntarinoita, vaikkapa niiden lukuisten itäsaksalaisten jotka työskentelivät valtiolle? Minne yhtäkkiä joutuivatkaan virkamiehet, opettajat − historioitsijat? Miksei minua informoida berliiniläisarjen uudelleenorganisoimisesta, siitä miten kahdesta kaupungista jälleen tehtiin yksi?
Jälkimmäiseen kysymykseen saa ainakin osittaisen vastauksen Ostbahnhofilta, missä aseman seiniin kiinnitetyissä plakaateissa kerrotaan kaupungin liikennejärjestelyistä vuosien 1961−1989 aikana. Jo ennen muurin pystyttämistä kaupungin ympäri kulkeva Ringbahn katkaistiin kun taas metroverkko pilkottiin vuonna 1961. Itä-Berliinin asemista suurin osa yksinkertaisesti suljettiin. Niitä alettiin kutsua haamuasemiksi, joiden himmennetyssä valaistuksessa päivystivät DDR:n aseistetut sotilaat. Miten mielenkiintoista. Ja kukapa olisi arvannut että yhden vuoden aikana kaikki kutakuinkin palaisi entiselleen.
Aina Berliinissä ihmettelen, kuinka vähän siellä näkee enää jälkiä kaupungin jaosta. Vaikea esimerkiksi Prenzlauerbergissa kulkiessa on uskoa muurin murtumisesta olevan vain kaksikymmentä vuotta. Nach der Wende on Berliini nimittäin nopeasti siistitytynyt, porvarillistunut – ja tylsistynyt. 1990-luvun alkuvuosina kaupunki oli vielä oikeasti jännittävä paikka.
Tegelin lentokentällä tutustun Herr L.L.:ään, berliiniläiseen journalistiin ja elokuvantekijään. Hetken maailma tuntuu niin pieneltä taas; hän on tehnyt maisterintutkintonsa Humboldt-yliopistossa minun Ohjaajalleni ja aikoo nukkua tulevan yön Suomen Kansallisteatterissa (siellä on kaksi vierashuonetta). Koneessa Herr L.L. järjestää minut viereensä istumaan ja kertoo miten hän vielä muutama vuosi sitten saattoi kavereidensa kanssa pyörittää luvatonta baaria. Tuolloin sitä tekivät Berliinissä kaikki, mutta enää ei sellainen mitenkään kävisi päinsä.
”Gramsci, sagte ich, erst die Veränderung der Gewohnheiten, der Emotionen, von Erotik, Kleidung und Essen bringt eine neue Gesellschaft vor.
Aha, Rosenow lächelte fein, ich sehe, Sie haben also auch so eine linke Kurve in Ihrer Vergangenheit.“
Uwe Timm: Johannisnacht (dtv 2008)
