Torstaina kuulin surullisia uutisia: entinen luokkatoverini oli menehtynyt onnettomuudessa. En voinut uskoa sitä todeksi. Että hän! Että kukaan meistä. Luokkakuvamme: Yhdeksän vuotta joka ikinen syksy, tilava huone, kolme riviä, keskimmäinen edessä pitelee pientä mustaa tekstitaulua, opettaja seisoo reunassa. Kirjavat college-paidat, hätäisesti kammatut hiukset, aina se sama spektaakkeli. Hän oli pitkä ja joutui säännönmukaisesti takariviin kuten minäkin, pidätteli naurua (etenkin ylemmillä luokilla se oli oleellista) ja katsoi kameraan tavalla, joka oli vielä lapsen. Kunnon poika, liikuntatuntien komea kuningas. Pidin hänestä.
Sitten se hirveä ajatus: hän oli ensimmäinen. Istun Lenaustraßella viihtyisän kahvilan nurkkapöydässä lukemassa sähköpostejani, lasissa Bionadea, mekolla leivänmuruja, loppupäivän ohjelma vielä suunnittelematta. Tunne haavoittuvaisuudesta on yhtäkkinen ja totaalinen; voisi tapahtua mitä vaan, milloin vaan ja kenelle vaan. Enkä minä sitä mitenkään pystyisi estämään.
Sillä hetkellä Berliini on kuin väljät vaatteet, monta kokoa liian suuret eivätkä omani. Vaikka ne suojaavat, on niissä yksin.
Vain jotakin tehdäkseni ajan Friedrichstraßelle kirjakauppaan.
Metrossa ajattelen sitä miten tilapäistä elämä onkaan. Minulla ehkä vielä korostetummin kuin monella muulla; vieraus alkaa olla jo keskeinen osa identiteettiäni. Aina olen oudolla maalla, käymässä ja lainaamassa vain, mikään ei ole minun. Siihen kuuluu pieni epävarmuus ja etsintä, se sama kuin ottaessa astioita vieraasta kaapista, hakiessa oikeaa linjaa oudosta metrokartasta. Ja koska tiedän että jokin päivä lähden enkä ehkä palaa, saa jokainen tapahtuma lisäpainoa, ainutkertaisuuden vahvan leiman.
Ehkä eläminen omistamisen ja pysyvyyden illuusiossa olisi helpompaa? Voisi asettua, lakata huolehtimasta seuraavaa askelta ja suuntaa. Ajan myötä muotoutuisi oma paikka, kuin painauma siihen kohden hiekkaa, johon rannalla pitkälleen on paneutunut.
Tai metsässä sammaleella.
Oravaisen sammalhuone, inhimillinen suomalainen unelma. Sinnepä ei Hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan.
