Lähipiiriini kuuluu henkilö, joka joitakin päiviä tuttavansa asunnossa yksin oleskeltuaan ihastui, mitä ilmeisimmin ensin asuntoon ja sitten sen vakituiseen asukkaaseen. Tapauksesta tietoisena minun olisi syytä pitää varani: olen nimittäin jo ehtinyt menettää sydämeni Herr P.E.:n kodille.
Tiedättehän ne jutut paksuissa, kiitävissä sisustuslehdissä, joita silloin tällöin sortuu ostamaan (Italiassa ne onneksi ovat halvempia ja vieläpä parempia kuin missään muualla): Taiteenkeräilijät, muotitalojen johtajat ja sensellaiset ovat löytäneet unelmiensa huoneiston Lontoosta tai Shanghaista, remontoineet sen mieleisekseen, kiertäneet Pariisin kirpputorit ja Rooman antiikkimarkkinat yhden lipaston perässä. Kaikki on viimeisen päälle suunniteltua, persoonallista ja innovatiivista… Sitä vain ihmettelee, keitä nämä ihmiset ovat. Miten heillä on aikaa, rahaa ja vieläpä pistämätön tyylitaju? Vaikea uskoa etteivät he vain poseeraa lavasteissa, jotka heti kuvauksen jälkeen tylysti puretaan.
Herr P.E.:n avara kaksio Neukölnin Lenaustraßella ei ole AD:n tai Marie Claire Maisonin toimituksen taidokkaasti virittämä kulissi. Mutta se voisi olla. Huoneisto on sitä paitsi vielä milteipä jokaista yksityiskohtaa myöten sellainen, jollaisesta minä aina olen haaveillut: vaalea lautalattia, koristeelliset peiliovet, 50-luvun designia ja maalaisantiikkia, klassinen astiasto ja hopeiset ruokailuvälineet, paljon valoa, leikkuukukkia, valkoiset kokopitkät verhot, kaunis vanha piano, eikä yhtään mitään likaa. Ovesta sisään astuessa tuntuu kuin kävelisi omaan uneensa.
Avaimia antaessaan Herr Dr M.G. ei sanonut minulle paikasta mitään. Istuimme Oranienstraßella turkkilaisravintolan terassilla, ja pyynnöstäni hän merkitsi asunnon sijainnin repaleiseen, jo täyteen raksittuun Berliinin karttaani. Herr Dr M.G. ei tarkemmin kertonut edes ystävästään, enkä minä vaivannut häntä kysymyksilläni. Näin ollen lauantaina Lenanstraßelle matkalaukkuineni saapuessani tiesin Herr P.E.:stä tasan kolme asiaa: hän oli menestyvä arkkitehti, matkalla Zürichiin ja piirtänyt talon, jota Herr Dr M.G.:n vanhemmat rakensivat Toscanaan Elban saarelle. Yllätyin siis täysin.
Eteisen lattialla oli minulle viesti: ”Hallo V., das Bett ist frisch bezogen, der Kühlschrank ist leer. Ich hoffe, du fühlst dich wohl! P.“
Kulunut viikko on ollut rauhallisin Berliinissä koskaan viettämäni. Kollegaani Frau M.H.-J.:aa lukuun ottamatta (hän sai lapsen vain muutama kuukausi sitten ja asuu tässä aivan lähellä) en ole ottanut yhteyttä keneenkään, samoin olen torjunut kaikki tapaamispyynnöt. Toki minulla on paljon töitä, sillä kuun loppuun mennessä on saatava valmiiksi luku, jonka olen luvannut erääseen ranskankieliseen julkaisuun. Mutta pääasiallinen ja kiistattomin syy eristäytymiselleni on tämä Wohnung. En tohtisi lähteä minnekään. Haluaisin vain kulkea näissä ihanissa huoneissa, soitella Herr P.E.:n tyylikästä pianoa, istua parvekkeella juomassa maitokahvia ja katselemassa kadunvarren suuria lehmuksia, leppoisaa elämää Lenaustraßen Jugend-talojen pastillinvärisillä parvekkeilla… Tiedän jo nyt eron hetkestä tulevan rankka; kyse on todellisesta rakkaudesta.
