Herra J.v.B.:n poikamiesboksissa on uusi espressokone, Artur Rubinsteinin Chopin-kokoelma ja ikkuna, josta melkein voisi pudota Spreehen. Talo on rakennettu DDR:n viimeisinä vuosina, tylyksi ja tyylittömäksi; materiaalit ovat huokeita ja tilat matalia, rappukäytävä lievästi laitosmainen. Mutta Brauhausin pihalta kantautuu hanurinsoitto, toisinaan taivaalla käy aurinko. Ja Saksan ulkoministeriön Auswärtiges Amtin arkistoon kävelee viidessä minuutissa.
Varhain lauantaiaamuna ystäväni lähtee Müncheniin konferenssiin ja unohtaa kaikki kaapinovet auki.
- Älä sitten rupea siivoamaan täällä, hän kieltää.
En. Teen vielä yhden espresson ja katselen hänen sekaista kauluspaitarivistöään. Sitten pakkaan laukun minäkin.
Berliiniin saapuessani kaupungissa oli kymmenen astetta viileämpää kuin Firenzessä, muttei missään ilmastointia. Jätimme ikkunan yöksi selkoselälleen, ja silti lakanat takertuivat hikisiin jäseniin. Täytin jääpalakennon ja panin sen pakkaseen, mutta vesilasissa jäät sulivat välittömästi. Ilma seisoi. Aloin jo melkein kaivata takaisin Italiaan, merelle, uima-altaille, päiväunille hevoskastanjapuun varjoon.
Ja kuitenkin Berliini, rujo, pop ja hot, vei mennessään. Herra J.v.B.:n kanssa me tottakai hakeuduimme Kreuzbergin halpoihin etnisiin ravintoloihin ja niihin Prenzlauerbergin kuppiloihin, joissa on sattumanvarainen sisustus ja kirpputorin haju. Apaattiset katseet U-Bahnissa, Kottbussertorin narkkarit. Edulliset elintarvikkeet. Tönijät kadulla, kukaan ei pyydä anteeksi. Korkea televisiotorni, leveät tiet. Paljon puita, luomuruokaa. Punkkareita koirineen ja arroganttia melankoliaa kaikkialla.
- That city is full of ghosts, sanoi Mrs J.G.:n Pariisissa asuva kapellimestariystävä minulle joitakin viikkoja sitten.
Olimme naapurini luona illallisella ja keskustelu siirtyi Berliiniin.
- Dead or live? Kysyin.
- Both.
Hän ei osunut aivan harhaan.
Olisin voinut vielä jäädä nauttimaan Herra J.v.B.:n DDR-talon historiallisesta charmista, saada käyttööni pienen sinisen polkupyörän ja vinon pinon CD-levyjä, mutta Nikolaivierteliä dominoivat eläkeikäiset saksalaisturistit; iltayhdeksän jälkeen siellä ei tapahdu mitään. Ja Herr Dr M.G. on järjestänyt minulle arkkitehtiystävänsä asunnon Lenaustraßelta. Lauantai-aamuna myös hän ja Herr P.E. lentävät pois kaupungista, ja yhtäkkiä minulla on taskussani kahden berliiniläishuoneiston avaimet. Muutan hissukseen, U8-linjalla kahdessa erässä pilvisen iltapäivän varhaisina tunteina.
Olen tietenkin onnellisen tietämätön siitä, mitä Duisburissa tapahtuu samoihin aikoihin: teknofestivaali päättyy tragediaan kun yhdeksäntoista ihmistä tallautuu kuoliaaksi ja satoja loukkaantuu joukkohysterian vallitessa. En voi ymmärtää. Tapauksessa on jotakin eläimellistä, totaalisen pelottavaa.
Varhain lauantaiaamuna ystäväni lähtee Müncheniin konferenssiin ja unohtaa kaikki kaapinovet auki.
- Älä sitten rupea siivoamaan täällä, hän kieltää.
En. Teen vielä yhden espresson ja katselen hänen sekaista kauluspaitarivistöään. Sitten pakkaan laukun minäkin.
Berliiniin saapuessani kaupungissa oli kymmenen astetta viileämpää kuin Firenzessä, muttei missään ilmastointia. Jätimme ikkunan yöksi selkoselälleen, ja silti lakanat takertuivat hikisiin jäseniin. Täytin jääpalakennon ja panin sen pakkaseen, mutta vesilasissa jäät sulivat välittömästi. Ilma seisoi. Aloin jo melkein kaivata takaisin Italiaan, merelle, uima-altaille, päiväunille hevoskastanjapuun varjoon.
Ja kuitenkin Berliini, rujo, pop ja hot, vei mennessään. Herra J.v.B.:n kanssa me tottakai hakeuduimme Kreuzbergin halpoihin etnisiin ravintoloihin ja niihin Prenzlauerbergin kuppiloihin, joissa on sattumanvarainen sisustus ja kirpputorin haju. Apaattiset katseet U-Bahnissa, Kottbussertorin narkkarit. Edulliset elintarvikkeet. Tönijät kadulla, kukaan ei pyydä anteeksi. Korkea televisiotorni, leveät tiet. Paljon puita, luomuruokaa. Punkkareita koirineen ja arroganttia melankoliaa kaikkialla.
- That city is full of ghosts, sanoi Mrs J.G.:n Pariisissa asuva kapellimestariystävä minulle joitakin viikkoja sitten.
Olimme naapurini luona illallisella ja keskustelu siirtyi Berliiniin.
- Dead or live? Kysyin.
- Both.
Hän ei osunut aivan harhaan.
Olisin voinut vielä jäädä nauttimaan Herra J.v.B.:n DDR-talon historiallisesta charmista, saada käyttööni pienen sinisen polkupyörän ja vinon pinon CD-levyjä, mutta Nikolaivierteliä dominoivat eläkeikäiset saksalaisturistit; iltayhdeksän jälkeen siellä ei tapahdu mitään. Ja Herr Dr M.G. on järjestänyt minulle arkkitehtiystävänsä asunnon Lenaustraßelta. Lauantai-aamuna myös hän ja Herr P.E. lentävät pois kaupungista, ja yhtäkkiä minulla on taskussani kahden berliiniläishuoneiston avaimet. Muutan hissukseen, U8-linjalla kahdessa erässä pilvisen iltapäivän varhaisina tunteina.
Olen tietenkin onnellisen tietämätön siitä, mitä Duisburissa tapahtuu samoihin aikoihin: teknofestivaali päättyy tragediaan kun yhdeksäntoista ihmistä tallautuu kuoliaaksi ja satoja loukkaantuu joukkohysterian vallitessa. En voi ymmärtää. Tapauksessa on jotakin eläimellistä, totaalisen pelottavaa.
