Minulla on luottokortissani Presidentti Urho Kekkosen kuva. En oikein ole vielä päättänyt onko se hauskaa vai pikemminkin typerää, mutta joka tapauksessa herättää kekkoskorttini jatkuvasti uteliaisuutta. Useimmiten kysytään kuka kuvassa on, ja silloin historioitsija tietää tilaisuutensa tulleen: saan jälleen pitää esitelmäni Kekkosesta! Siihen kuuluvat luonnollisesti idänpolitiikka ja joskus hämäräperäiset neuvostovakoojatkin, Tamminiemen sauna, vodka, Lapin hiihtoreissut ja hiihtäjät perässä ja edellä, sekä se kaikki muu oiva historiallinen rekvisiitta, joka tekee kylmän sodan ajan Suomesta varsin jännittävän paikan. Jos vain saan aseteltua sanani taitavasti, kuulijani ovat aidosti vaikuttuneita.
Tässä hiljattain lähikaupan kassa kuitenkin yllätti kysymällä onko mies kuvassa isäni. Isäni! Muistuttiko Kekkonen minua? Tai minä Kekkosta? Ehkä suomalaiset kasvonpiirteet tai suuret silmälasit saivat aikaan vaikutelman yhdennäköisyydestä, mutta että… Valitettavasti senkertainen kekkosluentoni jäi lyhyeksi; takanani kassalla oli melkoinen jono. Sain vain sanotuksi että siinä on suomalainen presidentti, non e mio padre.
Viime päivinä on tullut ajateltua, että Kekkonen varmastikin kääntyisi haudassaan, jos tietäisi miten hyvin hänen ulkosuomalaiset ”lapsensa” ovat perillä kotimaan asioista. Vaikka esimerkiksi nyt tämä pääministeri Matti Vanhasen ero. Minä sain tietää siitä Sofiassa vilkaistessani Internetistä Suomen uutisia ihan vain pikaisesti konferenssi-istuntojen välillä. Mitä ihmettä, Suomessa on pääministeri eronnut! Hätäisesti yritin etsiä sanomalehtien verkkosivuilta lisää tietoa, mutta en paljoa viisastunut; tapauksen taustoja ei eritelty kunnolla oikein missään. On vähän paradoksaalista, että lopulta parhaaksi tietolähteeksi osoittautui, eivät suinkaan suomalaiset tiedotusvälineet tai saati kutakuinkin yhtä tietämättömät maanmieheni ja -naiseni Instituutilla, vaan saksalainen sanomalehti Frankfurter Allgemeine. Siinä Vanhasen ero ja Kiviniemen valinta selvitettiin tiiviisti ja perusteellisesti. Kiitos Saksan median tiesin taas missä kotikulmilla mentiin.
Tai sitten juhannus. Myönnän etten ollut oikein selvillä siitä, mikä päivä juhannusta Suomessa tänä vuonna vietettiin. Kun perjantaina luin YLE:n verkkosivuilta jo neljän ehtineen hukkua, ajattelin aaton olevan jo takanapäin.
- Men det är ju alltid på fredag! Valisti ruotsalainen ystäväni Fru A.S.
Jaa. Ehkä hän oli oikeassa.
Juhannusaattoa juhlistettiin kuitenkin täälläkin, varsin hillitysti Piazza St. Ambriogolla Verdicchiota siemaillen. Suurin osa porukastamme oli lähdössä seuraavina päivinä: yksi Tukholmaan, toinen Brysseliin, kolmas Luxemburgiin, neljäs Müncheniin… Ja yhtäkkiä tuli minullekin halu palata kotiin, niin oli ikävä vaaleaa kesäyötä, uusia perunoita, ja vähän hassua kyllä, kesämökin pihalla puujaloilla teuturoimista.
Niin, tässä olisi kyllä padre Kekkosella ollut aihetta tyytyväisyyteen: Vain me kaksi suomalaista, minä ja ystäväni Neiti M.V., olimme sitä mieltä, että puujalkojen tekeminen kävisi helposti: tarvitsi vain mennä metsään ja kaataa kaksi sopivankokoista koivua. Siitä saisi saunavihtatarpeetkin samalla.
