Siirtymät maantieteellisten paikkojen välillä ovat joskus surrealistisia. Sunnuntai-illan kaksi taksimatkaa ja kaksi huonetta eivät tuntuneet mahtuvan samaan todellisuuteen.
Hotelli Slavyanskaja Besedalla on kaksi tähteä, epämääräiseen farkkuasuun pukeutunut pikkolo norkoilemassa ulko-ovella ja kaiken kaikkiaan hyvin itäinen ilme: opastekyltit on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, äänekkään hissin meno tuntuu vähän epävakaalta, pitkiä käytäviä peittävät tunkkaisen ruskeat, likaiset ja kuluneet kokolattiamatot. Vastaanottoaulan viherkasvit nuokkuvat, huoneiden sängynpeitot ovat pissankeltaista nylonia. Televisiosta tulee lumisateista venäjän- ja bulgariankielistä ohjelmaa eivätkä minibaarin antimet maksa käytännössä mitään. En koskaan ole käynyt sosialistisessa maassa, mutta kuvitelmieni neuvostohotellissa näyttää juuri tältä.
Slavyanskaja Besedasta otan taksin Sofian kansainväliselle lentokentälle. Yllätyksekseni kuljettaja, nuorisorikollisen näköinen kaveri, osaa englantia ja kysyy mihin terminaaliin olen menossa. En tiedä, minulla on Alitalian lento Roomaan mutta lipussani ei ole terminaalista mainintaa. Niinpä hän soittaa keskusradion kautta jonnekin ja huutaa (hänen on pakko; tekno soi niin kovalla) vanhanaikaiseen kuulokkeeseen, joka roikkuu kiharaisen puhelinjohdon varassa kojelaudasta. Ymmärtämättä hänen puhettaan katselen mykkänä uskomatonta maisemaa: suunnattoman suuria tilkkutäkkitaloja, yksi toisensa jälkeen. On kuin jokainen parveke ja ikkunanpoka olisi erilainen, huolimattomasti improvisoitu paikka betoninharmaassa seinässä. Siellä täällä loistaa valtava mainostaulu.
Lopulta taksikuski saa terminaalin selville ja ajaa minut suoraan sisäänkäynnin eteen. Matka maksaa kymmenen leviä (reilut 5 euroa).
Noin kolme tuntia myöhemmin astun taksiin Rooman päärautatieasemalla. Taksitolpalla on pientä kaaosta, monta autoa pysäköitynä vähän miten sattuu ja joukko kuljettajia neuvottelemassa keskenään.
- Dove va?
Kysyy minulta harmaahapsinen hyvin ruskettunut mies. Kerrottuani osoitteen hän näyttää epävarmalta ja alkaa tiedustella reittiä kollegoiltaan. Seuraa paljon puhetta ja suureleistä käsienhuitomista.
Pian kuitenkin pääsemme matkaan ja hämärtyvässä illassa ajamme ruuhkaisia katuja suoraan etelään. Auton ikkunat ovat auki, niistä tunkee sisälle kaupungin elämä, liikenteen meteli ja ihmisten puhe ja nauru. Ohitamme valaistun Colosseumin, avaria aukioita ja ravintoloita, joiden terassit ovat ruokailijoita täynnä. Rooman kauneus salpaa hengen.
Maksan matkastani kaksikymmentäkahdeksan euroa (aivan varmasti liikaa), ja kuljettaja odottaa kunnes ehdin majapaikkani ovelle, soitan kelloa ja minulle tullaan avaamaan.
En ole koskaan ennen yöpynyt luostarissa, mutta nyt italialainen ystäväni Signora S.G. halusi järjestää minulle yöpaikan yhdestä Don P.G.:n vuokraamista huoneista. Eikä paikka vaikuta hullummalta: Don on ystävällinen ja huolehtivainen, touhottaa kovasti hyttysistä ja aamiaistarjoilusta. Slavyanskaja Besedan jälkeen rakennuksen askeettinen rauha ja puinen krusifiksi kapean, siististi pedatun sängyn yläpuolella tosin tuntuvat hetken vähän hassulta. Ei minibaaria, venäläistä televisiota. Nukahdan ovien satunnaiseen kolahteluun hiljaisella käytävällä melkeinpä jo muistamatta mistä olen tullut.
