Älä mene Barcelonaan, rakas Joulupukki!

Reilu viikko sitten kirjoitin blogiini jouluvalaistuksesta Firenzessä. Viikonlopun International Herald Tribune puolestaan toteaa Barcelonan jouluvaloista (ja joulusta kaupungissa yleensä):

”Like so many things in life (…) Christmas is better in Barcelona. Not for the tinsel, the candy canes, the celebrity reindeer with his blinking nose. No, Christmas in Barcelona is an altogether sleeker affair. The lights lining the avenues are more artistic, the parades better choreographed, the cakes more elaborate and the exertions more athletic.”

Ja verkkosivuilla oleva versio vielä lisää:

”[A]t Christmas time, the balance between artistry and common sense that so deeply characterizes the Catalan soul is on fine display.”

Tämä vahvistaa oletukseni että joulu, enemmän tai vähemmän ekstensiivisine tuikkuineen ja tilpehööreineen, paljastaa kansakunnan syvimmän olemuksen – ja ehkä jopa sen henkisen tilan.

Puolitoistatuntinen lento Roomasta Barcelonaan Alitalian retrokoneella käy todellisesta kulttuuri- ja aikamatkasta. Barcelonan lentokenttä on uudenoloinen ja rauhallinen, lentokenttäbussia ajaa nuori, ystävällinen nainen, joka ei näytä happamaa naamaan ollenkaan (kuten epäilemättä tekisi hänen turhautunut italialainen diiva-sisarensa), hotellini kadulla on vegaaniravintola, jossa soi hiljaisella amerikkalainen joulumusiikki (ei siis imelä rock tai sen tapainen, joka Italiassa kaikuu kovaa kaikkialla), kaduilla ei ole kuoppia, ja matkalla yliopistolle näen jopa luomuleipomon. Barcelona on nuori, dynaaminen ja luova. Vaikea uskoa että Espanja oli vielä kahdeksankymmentäluvulla diktatuuri – toisin kuin EU:n perustajavaltioihin kuulunut Italia, jota ulkomaisin varoin avokätisesti jälleenrakennettiin monta vuotta toisen maailmansodan jälkeen.

Mutta IHT:n romantisoiva artikkeli Katalonian joulusta pysyy pitkälti vaiti siitä kamalasta protestanttisesta, kaupallisesta ja kai niin ikään amerikkalaisesta invaasiosta, joka uhkaa Katalonian perinteikästä ja omaleimaista traditiota, nimittäin joulupukista. Joulupukin vaarasta minua valaisee Señor L.C., Los Angelesista vain kaksi viikkoa sitten Barcelonaan jälleen kotiutunut historioitsija. Hän vie minut aamiaiselle varsin erikoiseen paikkaan, joka tuntuu olevan jotakin kahvilan ja vanhanaikaisen elintarvikekaupan väliltä: Sinne eivät tule vain Barcelonan pyylevät mammat ostamaan juustoa ja kinkkua vaan myös hienot rouvat hörppimään tuhtia kaakaota.

Oman kaakaomukinsa ääressä Señor L.C. kertoo miten kaupungissa joulupukkikoristeet ovat niin vihattuja, että ne toisinaan joutuvat suoranaisen vandalismin kohteeksi. Parvekkeiden kaiteista roikkuvat hirtetyt joulupukkihahmot eivät ole lainkaan harvinaisia.

Kun kerron hänelle joulupukin suomalaisesta taustasta, Señor näytää vaivaantuneelta ja pysyy kohteliaasti hiljaa.

Extracomunitari?

Ensimmäistä kertaa sanan ‘extracomunitari’ kuulin firenzeläisen ystäväni Signor C.C.n suusta joitakin kuukausia Italiaan muuttoni jälkeen. Minusta ilmaisu oli hämmentävä. Koska kontekstista selvästi kävi ilmi, että (kaiken kaikkiaan muuten hyvin suvaitsevainen) Signor puhui afrikkalaisista laittomista maahanmuuttajista, miksei hän voinut suoraan sanoa ’africani’, ’immigranti’ tai edes ’stranieri’? Sanatarkasti ’extracomunitari’ tarkoittaa ei- Euroopan Unionin kansalaisia, joihin näin ollen oikeastaan sisältyisivät niin ikään sveitsiläiset ja norjalaiset, islantilaiset ja tietysti amerikkalaisetkin. Miksi siis käyttää ambivalenttia kiertoilmaisua kun asian kerran voisi muotoilla myös paljon täsmällisemmin?

Olen sittemmin tullut ymmärtämään, että ’extracomunitari’ todellisuudessa ilmaisee paljon enemmän kuin ensin ehkä arvaisi. Käsitteeseen nimittäin sisältyy yksi italialaisen rasismin olennainen piirre: mitään ei sanota suoraan vaikka viesti kyllä tehdään varsinaisen selväksi. Diskriminaatio on täällä sisäänrakennettua ja huolellisesti naamioitua - ja kuitenkin hyvin näkyvää.

Tätä taustaa vasten olin aidosti yllättynyt ja järkyttynyt tämänpäiväisestä tapauksesta: Äärioikeistolainen mies ampui kuoliaaksi kaksi senegalilaista katukauppiasta Firenzen keskustassa - ja lopuksi vielä itsensä. Toistaiseksi italialaiset ammuskelijat ovat olleet toisiaan jahtaavia etelän mafiosoja ja rasistit tavallisia kaduntallaajia. Tämä on siis uutta.

Tuli kieltämättä paha mieli ja vähän levoton olo. Firenzessä näkee paljon mustia, mutta vain kauppaamassa ruusuja, sateenvarjoja tai outoa muovikrääsää kaduilla, toreilla ja baareissa. Kukaan heistä ei ole oikeasti mukana paikallisessa elämänmenossa; mustat täällä ovat järjestään ulkopuolisia, ahtaalle marginaaliin ajettuja hylkiöitä. Syystäkin heissä on tungettelevaa epätoivoa ja hätää, sellaista että sen melkein pelkää tarttuvan, tulevan liian liki ja liian todeksi. Tähän asti afrikkalaisia maahanmuuttajia on kuitenkin siedetetty, kylmästi ja kaihten, mutta silti siedettty.

Ampumavälikohtauksen jälkeen Italian Presidentti Giorgio Napolitano julkisti sanoman, jossa hän muun muassa totesi: ”È sempre più urgente l'impegno di tutte le Autorità politiche e della società civile per contrastare sul nascere ogni forma di intolleranza e riaffermare la tradizione di apertura e di solidarietà del nostro paese."

Oikein. Mutta ehkä Italiassakin viimein olisi aika myös avoimesti puhua, lausua ääneen se mikä niin pitkään on pidetty piilossa toisten sanojen sisällä.

Kimalluksen kuukausi

”Style is many things but one reason Italy elevates it is because it is a fine disguise for lost power.”

Roger Gohen in International Herald Tribune 17 Heinäkuuta 2011

Sanotaan että italialaisilla on hyvä maku. Toisinaan se maku vaan on niin kovin toisenlainen kuin meillä yksinkertaisesta ja pelkästä pitävillä pohjoismaalaisilla. Italiassa nimittäin rakastetaan kaikkea muovista, kiiltävää ja välkkyvää

Ja tämä joulunalus on sen muovisen, kiiltävän ja välkkyvän kulta-aikaa. Paras esimerkki lienee Rinacenten tavaratalo Firenzen Piazza Libertalla. Sen ylin kerros oli muuttunut kitschin sädehtiväksi ihmemaaksi jo lokakuussa, kun sinne vielä hellemekossa poikkesin viinilaseja ostamaan. Joulukuussa saavutettiin sitten loiston kliimaksi: nyt rakennus on yltäpäältä valonauhan peitossa ja hehkuu kuin jäälinna. Missään ei näy merkkiäkään talouskriisistä, eikä mikään viittaa siihen tosiasiaan että siinä niin iloisesti palaa ranskalaisten polttama ja varsin kalliilla hankittu uraani (italialaiset ostavat valtaosan energiastaan ulkomailta, etupäässä Ranskasta).

Kuluneen viikon sisällä olen todennut jo kahteen otteeseen, etteivät monet italialaiset oikein ymmärrä sanaa kitsch. Ensin Signor C.S. (joka niin ikään liikkuu italialaisessa uniformussa: muovisen näköisessä, kahisevassa untuvatakissa ja yhtä muovisen näköisissä lenkkareissa – myönnettäköön tosin että olen itsekin taannoin hankkinut vastaavanlaisen asun valtaväestöön sulautuakseni) ihmetteli, miten Santa Crocen aukiolle joka vuosi ilmestyvät olevinaan saksalaiset joulukrääsämarkkinat ovat mielestäni jotenkin kitsch. Eilen taas tuttu italialainen arkistonhoitaja hämmästyi rehellistä mielipidettäni hänen arkiston käytävälle koristelemastaan tietenkin muovisesta ja tietenkin oikein intensiivisesti välkkyvästä joulukuusesta: Un po’ kitsch? Ma come?

Mutta unohtakaamme vilkkuvalojen ja muovikoristeiden tarpeeton runsaus ja ajatelkaamme että ainakin jouluruoan suhteen italialaisilla on makua.

Vaan ei. Joulun jälkiruokapöydän kruunu on supermarketista pahviboksissa hankittava kuiva ja esanssinen kakku, pandoro (tai panettone). Pandoron valitsi jopa Benito Mussolini viimeiseksi ateriakseen ennen teloitustaan 1945. Pahemmaksi ei leivonnainen mene.

Tyhjä vallankumous?

Kuluneen viikon perjantaina Instituutissamme tapahtui ennenkuulumattomia. Eurooppa-neuvoston presidentti, Herman van Rompuy saapui puhumaan, mikä sinänsä ei ole kovin ihmeellistä; Euroopan johtajia on pistäytynyt meillä ennenkin tähtilippujen liehuessa ja Eurooppa-kuoron julistaessa oodia ilolle. Vaan tälläpä kertaa tavanomaisesti niin rikkumattomaan EU-fanfaariin sattui yllättävä särö. Paikalle oli nimittäin saapunut joukko mielenosoittajia, jotka van Rompuyn puhuessa alkoivat huudella ja heiluttaa suuria kylttejä, joissa vaadittiin demokratiaa. Tilaisuus päättyi ennenaikaisesti ja sekaviin tunnelmiin: syntyi yleinen hälinä, lentolehtisiä leijaili ympäriinsä, ja puhuja lakeijoineen pakeni pelokkaasti paikalta. Kaiken kruunasi aivan liian kovalla pauhaava klassinen musiikki.

Valitettavasti en itse nähnyt tapausta, vaan istuin kirjastossa muutaman sadan metrin päässä malttamatta keskeyttää hyvää kirjoitusrupeamaa. Mutta paikalla olleet ystäväni toki tiesivät raportoida kaiken. Ja näinhän minä lappuset ja lippuset, joita protestiliike oli kiinnitellyt ympäri Instituuttia: Demokratiaa ja rahaa köyhille! Nyt kohtauksen voi sitä paitsi katsella YouTubestakin.

Mitä van Rompuy sitten oikein sanoi sellaista, mikä sai mielenosoittajat hermostumaan? No, eipä oikein mitään. Entä mitä mielenosoittajat puolestaan halusivat? No, sekään ei käynyt ihan selväksi. Kaiken kaikkiaan spektaakkeli oli nolo ja hämmentävä kaikille.

Seuraavana keskiviikkona Instituutille saapui uusi puhujavieras, Professori Pierre Rosanvallon Ranskan arvostetuimmasta akateemisesta instituutiosta, Collège de Francesta. Rosanvallon luennoi eriarvoisuudesta, ja totisesti olisi perjantaisten mielenosoittajien sopinut istua salissa. Mutta ei, Collettivo Prezzemolo (niin he itseään kutsuvat), piti samanaikaisesti toisaalla omaa kokoustaan. Professoria kuunteli ennen muuta se parjattu akateeminen EU-eliitti.

Rosanvallonin päätelmät eivät olleet kovin rohkaisevia: eriarvoisuus on lisääntynyt huimaa vauhtia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, samanaikaisesti kuin solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat dramaattisesti menettäneet merkitystään. Me elämme yksilöiden saarekkeisessa maailmassa, jossa egoismi hyväksytään ja henkilökohtaisen omaisuuden kohtuutonta kasvattamista ihannoidaan. Eikä vastavoimaa ole: Viime kuukausien protestiliikkeet Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat jääneet heikoiksi, alueellisiksi ja ennen muuta vaille todellista agendaa. Protestoijat yrittävät purkaa osaamatta kuitenkaan jälleenrakentaa.

Van Rompuyn puheen tapaus oli tässä suhteessa varsin havainnollinen: sekä presidentin esitys että sen keskeyttänyt mielenilmaus olivat tyhjä akti, mykkä filmi, surullinen parodia vailla oikeita sanoja.

Ilveilyn loppu?

Jokin aikaa sitten väitin blogissani italialaisten ymmärtämisen olevan helppoa. Italialaiset ovat suoria ja läpinäkyviä. Harvoin heidän perimmäisiä aikeitaan joutuu arvailemaan.

Otan nyt sanani takaisin, ainakin osittain. Yhtä asiaa italialaisissa en nimittäin millään pysty käsittämään. Miksi he valitsevat Silvio Berlusconin yhä uudelleen ja uudelleen?

Silvion olisi pitänyt jo kaatua, aikoja sitten. Bunga-bunga- bileet ja talousrötökset ovat jo jokaisen tiedossa ja Italian talouskurimus sen kuin kärjistyy. En näiden kolmen Firenzen vuoteni aikana ole tavannut ainuttakaan ihmistä, joka avoimesti olisi myöntänyt kannattavansa Berlusconia. Päin vastoin, jokainen jonka kanssa asiaa olen sivunnut, on sanonut häpeävänsä häntä. Kuinka kukaan voisikaan ottaa Berlusconin vakavasti?

Berlusconin käyttäytyminen viimeviikonloppuisessa G20-kokouksessa oli varsin kuvaavaa. Berlusconi ei vain ilmaantunut paikalle tyhjin käsin vailla minkäänlaisia ehdotuksia maansa tilanteen korjaamiseksi vaan myös väitti että Italian talous on täysin kunnossa (Italian valtionvelka on 120% maan BKT:sta). Kaiken kaikkiaan Berlusconi käyttäytyi kuin mistään sen vakavammasta ei olisi kysymys. Marina Hyde totesikin lauantain Guardianissa että ”(f)or Silvio, it’s a big wonga-wonga party”.

-É un disastro, summasi kampaajani Singor Francesco minulle tunteitaan eilen.

Niin, eilen olisi voinut ratketa paljon – mutta eipä ratkennut. Berlusconi hävisi enemmistön Italian parlamentin luottamusäänestyksessä muttei vieläkään eronnut. Nyt hän tosin sanoi lähtevänsä kun reformipaketti Italian parlamentissa olisi hyväksytty.

Italialaisten reaktio uutiseen kertoo paljon. Tiistai-iltana Firenzessä oli kaikin puolin rauhallista; kaduilla ei juuri liikkunut väkeä ja ravintolassa, johon ystäväni kanssa pistäydyin illalliselle, juotiin kyllä viiniä muttei nosteltu maljoja. Nuoripari tilasi linssikeiton kumppaniksi vaaleanpunaista proseccoa, mutteivät hekään näyttäneet olevan juhlatuulella.

Berlusconin valtaa on jatkunut jo niin kauan; italialaisista on tullut välinpitämättömiä ja kyynisiä. Ehkä heidän on vaikea uskoa pääministerin eilisiä sanoja – tai sitten he todellakaan eivät enää piittaa. Ja onhan Berlusconin erolla ikäväkin seuraus; kun il Cavaliere on poissa, kuka tarjoaa kansalle sirkushuveja?

Marina Hyde muuten kirjoitti osuvasti:

”When historians search for the man who crystallised this age of reckoning, they will surely judge that man to have been Berlusconi. He is uniquely, almost enviably suited to handling crises – and simultaneously a creature whose grotesque buffoonery perfectly encapsulates the mess in which we find ourselves.”

Halloween huojuvassa talossa

Minnosotan Holiday Inn Metrodomesta on aika pitkä matka Lontoon Richmondin Parks Roadille: on paitsi lennettävä turbulenssien hämmentämä uneton yö myös tehtävä melkoinen henkinen loikka. Mrs R.W.:n kodissa ei nimittäin ole ympärivuotista huonepalvelua, valtavia jenkkisänkyjä, elokuvakanavia, kuntosalia ja uima-allasta, saati näkymää neljännestätoista kerroksesta yli pilvenpiirtäjien ja moottoriteiden valoverkon.

Minut vastaanottaa Mrs R.W.:n viisi tai kuusi erikokoista, yliaktiivista koiraa ja rouvan ystävä, lyhyenläntä harmaahiuksinen, hössöttävä mies, joka kompastelee rappusiin, törmäilee ovenpieliin ja pyytelee yhtenään anteeksi. On niin paljon selitettävää: Vielä eilen ei toiminut internet eikä lämmin vesi, nyt rikki on enää kylpyhuoneen kylmävesihana. Jääkaappi sijaitsee vaatekaapissa pahvisen, reaalikokoisen rugbynpelaajan seurana, ja niin: viereisen huoneen komerosta pääsee salakäytävää naapuriin. Seinään sattumanvaraisesti puhkaistun reiän peittää vanerilevy.

- I do not think you would need it, but just in case…

Tuntuu kuin talossa huojuisi, vaappuisi, narisisi, tippuisi ja valuisi vähän kaikki. Vai onko pääni vain vielä sekaisin yöllisestä lennosta?

On muuten Halloween. Olisikohan jollakin tutuntutulla tai kaverinkaverilla jossakin bileet, joihin mahdollisesti voisin mennä? Enpä ole tullut ajatelleeksi. Nyt vain kannan Marks & Spencerin limenvihreää kauppakassia halki uneliaan porvarillisen asuinalueen.

Ja kuitenkin tässä epähuomiossa näen toisen, ehkä jopa sen oikeamman Halloweenin. Richmondissa talot ovat lähes poikkeuksetta valaistut ja koristellut: piha-aitoja kietovat hämähäkin seitit, ikkunoista kurkistelevat mitä karmaisevimmat hirviöt ja portailla loistavat kurpitsojen ikuiset irvinaamat. Parasta ovat kuitenkin kaduilla vaeltavat pikkunoidat. Nämä juhlat ovat epäilemättä heidän!

Minneapolis

- - - – Strange to think that this is Missisipi,

Toteaa Miss E.O. On aikainen, kylmä lauantaiaamu, nurmikot yhä huurteisia yön pakkasesta. Juoksemme joen rantaa, Miss E.O, Miss A.P. ja minä. Miss E.O. on kanadalainen antropoligi Chicagosta ja Miss A.P. amerikkalais-ranskalainen, Qatarissa asuva historioitsija. Olen tutustunut heihin molempiin edellisen päivän workshopissa Minnesotan yliopistossa.

Illallisella emme vain todenneet että meillä kaikilla oli kokemusta Pariisissa juoksemisesta (Vous êtes américaine, mademoiselle?) vaan että mistä jokainen myös oli pakannut lenkkitossut mukaansa. Kello kahdeksan aamulla suuntaamme siis hotellilta suoraan alas joelle. Miss A.P. huudahtaa:

- - - - - This will energisize us!

Mutta minua ei hämmästytä vain amerikkalainen energia. Yhtä lailla ihmetyttää amerikkalaisen kaupungin infrastruktuuri. Minneapoliksessa tuntuu mahdottomalta kävellä minnekään: yhtäkkiä jalkakäytävä aina loppuu ja alkaa rakennustyömaa, moottoritie, ihan väärään suuntaan vievä silta, valtava parkkipaikka… Eksyin jo yrittäessäni kevytjuna-asemalta (light train; linja lentokentältä kaupungin keskustaan on outo poikkeama sinänsä) hotellille. Oli pimeä, kylmä, eikä mikään tie vienyt minnekään. Loputa oli pakko ottaa taksi.

Ja kuitenkin tämä kaupunki, niin sanotaan, on hyvin ”eurooppalainen.” Kantaväestöstä noin puolet on saksalaista tai pohjoismaalaista (joskaan ei suomalaista) alkuperää ja kaupungissa on runsaasti liittovaltion tukemaa kulttuuritarjontaa (Osmo Vänskä!) sekä valtava julkinen yliopisto. Sunnuntaina kävelen vielä kampuksella ja eksyn valtavaan antikvariaattiin, joka voisi yhtä hyvin sijaita Lontoossa tai Pariisissa; eurooppalaista historiaa riittää aivan yhtä monta hyllymetriä kuin amerikkalaistakin.

Ihan kaikki ei kuitenkaan täsmää: kadulla kirjakaupan ulkopuolella soittaa flanellipaitainen olkihattuinen mies kitaralla country-musiikkia, koleasta tuulesta huolimatta sinnikkäästi tunnista toiseen.

No crying over spilled coffee?

Queen Parkin metroaseman edessä tapahtuu kummia. Liikennevaloissa vastaani kävelee tummaihoinen nainen. Kohdalleni sattuessa hän yhtäkkiä viskaa täyden mukillisen maitokahvia vaalealle italialaiselle villakangastakilleni. Tahallaan, tajuan sen heti: Osuma on täydellinen, hän katsoi minua ja tähtäsi. Juoksen hänen peräänsä:

- Look what you did!

- So what?

- You just destroyed my coat!

Hänen välinpitämättömyytensä on tyrmistyttävää. Nainen ei pyydä anteeksi vaan tuijottaa kylmästi:

- What do you want? I don’t have time for you!

Haluan anteeksipyynnön – ja pesularahat. Minulla nimittäin ihan oikeasti on ongelma: takki on ainoa jonka aamulla olin Firenzestä ottanut mukaani, ja kahden päivän päästä olisi lähtö konferenssiin Yhdysvaltoihin.

- I do not have money and I do not talk to you! If you want to talk, you can talk to police!

Hetken päästä hän yllätyksekseni ehdottaa:

- Let’s go to the police station!

Me menemme poliisiasemalle. Matkalla meidät juoksee kiinni ystävällinen mies, joka sanoo nähneensä tapauksen. Hän antaa nimensä ja puhelinnumeronsa – mikäli tarvitsisimme todistajan.

Vaikea uskoa todeksi: Vain vajaa kuusi tuntia Lontooseen saapumiseni jälkeen väittelen poliisiasemalla aggressiivisen naisen kanssa, joka juuri on tuhonnut takkini ja jota en koskaan elämässäni ole tavannut. Ja joka kaiken lisäksi kieltäytyy puhumasta minulle.

Miksi hän teki sen? Miksi hän valitsi kaikista vastaantulijoista juuri minut?

Odotamme melkein tunnin, pelkään hänen lähtevän. Ei, en niinkään halua hänen rahojaan, haluan hänen punnitsevan täysin tietoista tekoaan. Sillä hän ei ole hullu, hän ei ole humalassa tai huumeissa. Hetkeä ennen kun poliisi pyytää meidät sisään, nainen vastahakoisesti näyttää passinsa: Britannian kansalainen, afrikkalaista alkuperää. Vain vuotta minua nuorempi.

- Listen, this is silly, sanoo poliisi.

Totta kai kertomus on järjetön. Nainen sanoo sen olleen vahinko, mutta minulla on todistajan puhelinnumero. Poliisi näyttää neuvottomalta: Emmekö me voisi sopia? Rikosta ei ole tapahtunut.

Lopulta luovutan. Anteeksipyytöä en tule saamaan, mutta eiköhän tässä rangaistusta kerrakseen. Aamulla veisin takin pesulaan; parhaassa tapauksessa saisin sen takaisin vielä samana päivänä.

- Bien sûr, toteaa ranskalainen kollegani Monsieur E. M.-D. seuraavana päivänä. Syömme lounasta kansallisarkiston kahvilassa ja kerron hänelle tapauksesta. - Tu es grande, blonde, mince, jolie…

Tietenkin hän valitsi minut: Minut siisteissä vaaleissa vaatteissani, silmälaseissani, upouusissa kastanjanruskeissa ballerinoissani. Minä mitä ilmeisemmin edustin järjestystä ja menestystä, maailmaa, johon hänelle ei ollut pääsyä. Hän oli musta, pyylevä, luultavasti köyhä... Hänelle maailma oli epäreilu ja ruma. Minulle se olisi ikuisesti kaunis, sileä – ja kohtuuttoman helppo.

Millaisen kuvan minä itsestäni oikein annan? Mitä tuntemattomat ihmiset minusta kuvittelevat? Miten voin aikaansaada jossakussa niin äärimmäisen reaktion?

En käsitä.

Sain takkini pesulasta seuraavana iltana, tahrat lähtivät kutakuinkin. Ja portugalilainen ystäväni jonka luona nyt olen viipynyt, ystävällisesti lainasi minulle paksun mustan talviulsterinsa koko päiväksi.

Che casino!

Koko illallisen ajan italialainen kollegani toistelee että puhun ihan liian hiljaa. Hän ei kuule, enkö vähän voisi korottaa ääntäni?

Ensinnäkin: minä en puhu hiljaa, puhun normaalisti. Missään muualla kuin Italiassa asiasta ei ole valitettu. Ja toiseksi: kotona minulle on opetettu, ettei sivistynyt ihminen huuda ellei siihen ole erityistä aihetta.

Sitä paitsi vieressäni istuu rauhallinen saksalainen professori Princetonin yliopistosta; juhlimme ystäväni Herr A.S.:n väitöstä. Eikä kukaan muukaan pöydässä huuda. Paikalla on lisäksi ruotsalainen, kaksi suomalaista, hollantilainen ja britti syventyneenä älylliseen keskusteluun. Totisesti väärä hetki alkaa metelöidä.

Seuraavana iltana istun illallispöydässä jälleen italialaisessa seurassa. Nyt minulle huomautetaan siitä, että olen niin hiljainen. Miksen osallistu keskusteluun? Tutto bene?

Ensinnäkin: Minä en ole hiljainen, olen puhelias. Ja toiseksi: kotona olen oppinut, ettei muiden päälle puhuta. Jos joku toinen puhuu, on syytä vaieta ja odottaa.

Mutta tällä illallisella huutavat kaikki samaan aikaan. Nyt meitä on minun lisäkseni kuusi italialaisia ja yksi (erittäin italialaistunut) liettualainen, eikä pidättyväisiä professoreita tai tuoreita tohtoreita vaan ohjelmoijia, juristeja ja sommeliereja. Periaatteessa voisin meluta mukana, mutta en ehdi väliin, sillä ennen kuin yksi lopettaa jo aloittaa toinen. Desibelit kohoavat, pian ystäväni Signor C.C. nousee ja alkaa esittää valikoituja potilaita mielisairaalassa, jossa hän aikoinaan suoritti siviilipalvelustaan. Che casino!

On hetkiä, joina suomalaisuuteni käy piintyneeksi ja vaivaannuttavaksi kuin pöytäliinaan jääneet tahrat vuosikertaviiniä.

Italialainen vapaapäivä

Myönnän: liki kaksi ja puoli vuotta elämääni Italiassa eivät ole olleet kovin italialaista elämää. Mitenpä olisi? Instituutti on suljettu saareke, oma erillinen maailmansa, jossa tullaan ja mennään ja vieraannutaan kuin lentokentän transit-hallissa. Eikä se että on “oma” pastakauppias, “oma” torimyyjä, “oma” kampaaja, “oma” gelateria ja “oma” enoteca muuta mitään: en juurikaan ole tehnyt asioita joita italialaiset tekevät tai edes tehnyt asioitani niin kuin italialaiset ne tekisivät.

Itse asiassa uskon että italialaiseen elämään tarvitsisi italialaisen perheen, ja sellaista minulla ei ole (on vain sveitsiläinen perhe: Herr ja Frau B. olivat vierainani viimeksi kuluneella viikolla; jääkaapissani on edelleen puoli kiloa maailman parasta juustoa). En siis pääse sunnuntailounaalle mamman luokse vaan pidän kiinni yksinäisen naisen viikonlopputraditiostani ja jään lukemaan International Herald Tribunea parvekkeelle aurinkoon. Mutta muuten vapaapäivästäni muodostuu yllättävän italialainen.

Iltapäivällä tapaan nimittäin ystäväni Singorina V.C. kaupungin keskustassa – ja siellä ovat kaikki. Sitä sukujen défiléä en pitkään ymmärtänyt ollenkaan: miksi mennä, vieläpä viimeisen päälle tällättynä, vaeltamaan päämäärättömästi valtavaan kuumuuteen ja tungokseen? Sunnuntainhan voi käyttää niin paljon paremminkin, vaikkapa kotia siivoamalla, pyykkiä pesemällä, paitoja silittämällä tai vaikkapa kirjaa lukemalla… Nyt kuitenkin huomaan nauttivani via Calzaiuolen hälinästä kuin firenzeläinen kuunaan. Ja onhan minulla myös asianmukaiset varusteet: suuret aurinkolasit, nahkatakki, tiukat farkut ja sandaaleissa korkoa! Kirpputorilta Piazza Santo Spiritolta ostan itselleni tyylikkään vintage-laukun, ja lopulta päädymme juomaan kahvia vasta hiljattain avattuun ja supersuosittuun Hard Rock Caféseen. Baaritiskillä, niin monien neonvalojen ja televisioruutujen säihkeessä, ystävykset Cosimo ja Cristian hyväntahtoisesti tarjoutuvat neuvomaan parisuhdeasioissa.

Illalla on Teatro Pergolassa konsertti. Olen odottanut konserttikauden alkamista koko kesän. Pergolan rokokoo-tyyliseen saliin kokoontuu nimittäin valikoituneina sunnuntai-iltoina Firenzen kulttuurieliitti. He saapuvat Salvatore Ferragamon ballerinoissa ja ihanissa kiharoissa ja tietysti tuntevat toisensa. Säännönmukaisesti konsertti alkaa ja päättyy myöhässä, ja kun joku erehtyy taputtamaan väärässä kohtaa, kuuluu yleisön läpi tiukka: shhhhhh!

Mutta italialainen nainen ei koikkelehdi yksin kotiin Santa Crocen kapeita ja pimeitä katuja – saati keitä itselleen puurolautasellista illalliseksi.

Totuus Italiasta

Ainakin italialaisten ymmärtäminen on helppoa, totesi ranskalainen kaverini minulle kesällä. Italialaiset ovat selkeitä ja läpinäkyviä, tout est exposé, kaikki on esillä. Italialainen on röyhkeästi oma itsensä, ja jos hän muuta teeskentelee, jokainen näkee että hän teeskentelee. Italialaisista ei siis voi erehtyä; on aivan turhaa epäillä että kaiken takana olisi vielä jokin toinen, monimutkaisempi todellisuus.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tapaan Signor S.S.:n. Hän juoksee perääni Via dei Bencillä ja haluaa tarjota trinkin. Puoli kahden aikaan yöstä Via dei Benci on kamala paikka: täynnä amerikkalaisia, kimeä-äänisiä teinejä melkoisessa humalassa. Mutta Signor S.S. ei ole amerikkalainen teini vaan firenzeläinen yrittäjä, joka tilaa itselleen alkoholittoman juoman.

- Devo ancora spostare la macchina.

Täytyy siirtää auto.

Puhumme Berlusconista. Signor S.S.:n mielestä hän on pienempi harmi kuin Ranskan Nicholas Sarkozy. Jälkimmäinen on oikeasti paha, edellinen vain italialainen mies.

Hyvin italialainen mies. Minkäs Cavaliere itselleen voi?

- Sei molto bella, Signor sanoo minulle sitten.

Seuraavana päivänä Signor S.S. vie minut ajelulle. Hänellä on musta BMW, joka kukkuloille päästessämme muuntuu avoautoksi. Oliivilehdot jäävät taakse, aurinko koskettaa lämpimästi vaikka jossain kaukana jyrisee jo ukkonen. Pian Signor alkaa laulaa, hän katselee minua ja laulaa, vaikka tie on serpentiiniä ja auto nopea.

Ajattelen miksi ranskalaiset osaavat olla romanttisia muttai italialaiset vain sentimentaalisia. Niin ikään ajattelen, miksen vieläkään voi uskoa Italian olevan vain yksinkertainen klisee.

Paluu Davidin kaupunkiin

Viimein olen palannut Firenzeen. Kotitalo on yhä sama mutta asunto toinen, nyt ihanasti kaupungin katoilla. Sieltä näkyy kahteen suuntaan: itään Santa Crocen katedraalille ja länteen Palazzo Vecchiolle ja Duomolle. Ja paljon näkyy vinoja tiilikattoja, pieniä terasseja joita kadulta ei koskaan huomaa, käkkäräisiä televisioantenneja, savupiippuja, pyykkinaruja. Sen kaiken takana kumartuvat Chiantin kukkuloiden ikuisesti vihreät selät. Olen kätkössä kuin linnunpesässä.

Italia tuntuu ihmeelliseltä taas. Kaduilla käy vilske, aurinko polttaa. Ja miten tomaatit voivatkaan olla niin paljon punaisempia kuin missään muualla? Kutsun ystäviäni kylään, sillä haluan jakaa heidän kanssaan nämä maisemat. Juomme proseccoa ja chiantin viinä, syömme pecorinoa, focazzaa, oliiveja, mozzarellaa, viinirypäleitä, pestoa ja tortellineja… Ja hämmästelemme miten elämä ikinä voikaan olla tällaista näin.

Terassini ovelta näen Davidin patsaan pienenä valkeana figurina aivan horisontin rajassa.

Havaintoja Suomesta IV - "Ranskalainen" rakkaudentunnustus

Rakkaat maanmieheni ja –naiseni, älkää nyt panko pahaksenne (vaikka panette tietenkin) kun sanon että Suomi on inhorealistinen maa. Ei surrealistinen vaan nimenomaan inhorealistinen, liikuttavan inhorealistinen. Ei siis Dalìn hallitsemattomasti leijuvia kelloja vaan vääjäämättömästi ja erehtymättömästi liikkuvaa tyyntä ajanvirtaa. Typerryttävää selkeyttä, moitteetonta pelkistyneisyyttä, läpitunkevaa tuttuutta. Liian todellista ollakseen oikein enää totta.

Viime viikolla vielä istuin Italian lakkoilevissa junissa (muutamat niistä eivät koskaan lähteneet), pariisilaisbistrojen ahtailla terasseilla (vieläkään ymmärtämättä miksi kahvi niillä aina tarjoillaan niin kuumana) ja kuljetin painavia matkalaukkujani lomalaisten valtaamilla lentokentillä (miksi minä niille ikinä heinäkuussa menenkään?). Ja nyt kävelin keskellä Korson autiota keskustaa. Se olisi voinut olla melkeinpä mikä suomalainen lähiö tai kirkonkylä hyvänsä: rujo ja tyhjä, ilmassa ikuista viivettä.

Paikallisjunassa Helsinkiin sentään tapahtuu. Ikkunapaikalla vieressäni istuu kaksi resuisesti pukeutunutta nuorta miestä, keskustelu koskettelee Sossua ja Kelan tukia, velkoja, vippejä, ostarin vartijoita ja niin edelleen. Mutta sitten:

- Hyvännäköinen muija muuten tossa sun viererss.

- Niin muuten on… Onpa muuten tosi nätti.

En ole kuulevinani. Kaverusten keskustelu jatkuu:

- Suomess on muuten maailman parhaat urheilu- ja silmäleikkurit.

- Nii, yks ulkomaalainen muijaki, melkein sokee, niin sen silmät leikattiin ja se alkaa jo vähän näkee.

- Munki mutsi niin se venaa et se pääsis sellasee laaserleikkaukseen, ettei se tarttis enää silmälasej.

Hetken empivä hiljaisuus. Tunnen heidän uteliaat katseensa, mutta edelleen yritän keskittyä kirjaani.

- Paitsi ett… Joillekin muijil, niin silmälasit sillee sopii tosi hyvin, tekee sillee kauniimmaks.

Pakko purra huulta, nauraisin muuten. Minun silmälasini ovat valtavat.

- Nii! Ett jos niil ei olis niit silmälasej niin ei ne ehkä olis niin nätteij tai olis, mut kyl niille silmälasit sopii sillee tosi hyvin.

Vielä yritän pitää katseeni kirjassa: se on Andreï Makinen La musique d’une vie, jonka lähtiessäni hetken mielijohteesta olin poiminut äidin vaatehuoneen hyllyltä. Toinen kundeista vilkaisee sitä olkani yli.

- Ranskaa! Wow, tosi vaikeet, mä en ymmärrä siit mitää.

- Emmäkää. Tai osaan mä sitä kyl iha vähän: Ich liebe dich.