Queen Parkin metroaseman edessä tapahtuu kummia. Liikennevaloissa vastaani kävelee tummaihoinen nainen. Kohdalleni sattuessa hän yhtäkkiä viskaa täyden mukillisen maitokahvia vaalealle italialaiselle villakangastakilleni. Tahallaan, tajuan sen heti: Osuma on täydellinen, hän katsoi minua ja tähtäsi. Juoksen hänen peräänsä:
- Look what you did!
- So what?
- You just destroyed my coat!
Hänen välinpitämättömyytensä on tyrmistyttävää. Nainen ei pyydä anteeksi vaan tuijottaa kylmästi:
- What do you want? I don’t have time for you!
Haluan anteeksipyynnön – ja pesularahat. Minulla nimittäin ihan oikeasti on ongelma: takki on ainoa jonka aamulla olin Firenzestä ottanut mukaani, ja kahden päivän päästä olisi lähtö konferenssiin Yhdysvaltoihin.
- I do not have money and I do not talk to you! If you want to talk, you can talk to police!
Hetken päästä hän yllätyksekseni ehdottaa:
- Let’s go to the police station!
Me menemme poliisiasemalle. Matkalla meidät juoksee kiinni ystävällinen mies, joka sanoo nähneensä tapauksen. Hän antaa nimensä ja puhelinnumeronsa – mikäli tarvitsisimme todistajan.
Vaikea uskoa todeksi: Vain vajaa kuusi tuntia Lontooseen saapumiseni jälkeen väittelen poliisiasemalla aggressiivisen naisen kanssa, joka juuri on tuhonnut takkini ja jota en koskaan elämässäni ole tavannut. Ja joka kaiken lisäksi kieltäytyy puhumasta minulle.
Miksi hän teki sen? Miksi hän valitsi kaikista vastaantulijoista juuri minut?
Odotamme melkein tunnin, pelkään hänen lähtevän. Ei, en niinkään halua hänen rahojaan, haluan hänen punnitsevan täysin tietoista tekoaan. Sillä hän ei ole hullu, hän ei ole humalassa tai huumeissa. Hetkeä ennen kun poliisi pyytää meidät sisään, nainen vastahakoisesti näyttää passinsa: Britannian kansalainen, afrikkalaista alkuperää. Vain vuotta minua nuorempi.
- Listen, this is silly, sanoo poliisi.
Totta kai kertomus on järjetön. Nainen sanoo sen olleen vahinko, mutta minulla on todistajan puhelinnumero. Poliisi näyttää neuvottomalta: Emmekö me voisi sopia? Rikosta ei ole tapahtunut.
Lopulta luovutan. Anteeksipyytöä en tule saamaan, mutta eiköhän tässä rangaistusta kerrakseen. Aamulla veisin takin pesulaan; parhaassa tapauksessa saisin sen takaisin vielä samana päivänä.
- Bien sûr, toteaa ranskalainen kollegani Monsieur E. M.-D. seuraavana päivänä. Syömme lounasta kansallisarkiston kahvilassa ja kerron hänelle tapauksesta. - Tu es grande, blonde, mince, jolie…
Tietenkin hän valitsi minut: Minut siisteissä vaaleissa vaatteissani, silmälaseissani, upouusissa kastanjanruskeissa ballerinoissani. Minä mitä ilmeisemmin edustin järjestystä ja menestystä, maailmaa, johon hänelle ei ollut pääsyä. Hän oli musta, pyylevä, luultavasti köyhä... Hänelle maailma oli epäreilu ja ruma. Minulle se olisi ikuisesti kaunis, sileä – ja kohtuuttoman helppo.
Millaisen kuvan minä itsestäni oikein annan? Mitä tuntemattomat ihmiset minusta kuvittelevat? Miten voin aikaansaada jossakussa niin äärimmäisen reaktion?
En käsitä.
Sain takkini pesulasta seuraavana iltana, tahrat lähtivät kutakuinkin. Ja portugalilainen ystäväni jonka luona nyt olen viipynyt, ystävällisesti lainasi minulle paksun mustan talviulsterinsa koko päiväksi.
