Koko illallisen ajan italialainen kollegani toistelee että puhun ihan liian hiljaa. Hän ei kuule, enkö vähän voisi korottaa ääntäni?
Ensinnäkin: minä en puhu hiljaa, puhun normaalisti. Missään muualla kuin Italiassa asiasta ei ole valitettu. Ja toiseksi: kotona minulle on opetettu, ettei sivistynyt ihminen huuda ellei siihen ole erityistä aihetta.
Sitä paitsi vieressäni istuu rauhallinen saksalainen professori Princetonin yliopistosta; juhlimme ystäväni Herr A.S.:n väitöstä. Eikä kukaan muukaan pöydässä huuda. Paikalla on lisäksi ruotsalainen, kaksi suomalaista, hollantilainen ja britti syventyneenä älylliseen keskusteluun. Totisesti väärä hetki alkaa metelöidä.
Seuraavana iltana istun illallispöydässä jälleen italialaisessa seurassa. Nyt minulle huomautetaan siitä, että olen niin hiljainen. Miksen osallistu keskusteluun? Tutto bene?
Ensinnäkin: Minä en ole hiljainen, olen puhelias. Ja toiseksi: kotona olen oppinut, ettei muiden päälle puhuta. Jos joku toinen puhuu, on syytä vaieta ja odottaa.
Mutta tällä illallisella huutavat kaikki samaan aikaan. Nyt meitä on minun lisäkseni kuusi italialaisia ja yksi (erittäin italialaistunut) liettualainen, eikä pidättyväisiä professoreita tai tuoreita tohtoreita vaan ohjelmoijia, juristeja ja sommeliereja. Periaatteessa voisin meluta mukana, mutta en ehdi väliin, sillä ennen kuin yksi lopettaa jo aloittaa toinen. Desibelit kohoavat, pian ystäväni Signor C.C. nousee ja alkaa esittää valikoituja potilaita mielisairaalassa, jossa hän aikoinaan suoritti siviilipalvelustaan. Che casino!
On hetkiä, joina suomalaisuuteni käy piintyneeksi ja vaivaannuttavaksi kuin pöytäliinaan jääneet tahrat vuosikertaviiniä.
