- - - – Strange to think that this is Missisipi,
Toteaa Miss E.O. On aikainen, kylmä lauantaiaamu, nurmikot yhä huurteisia yön pakkasesta. Juoksemme joen rantaa, Miss E.O, Miss A.P. ja minä. Miss E.O. on kanadalainen antropoligi Chicagosta ja Miss A.P. amerikkalais-ranskalainen, Qatarissa asuva historioitsija. Olen tutustunut heihin molempiin edellisen päivän workshopissa Minnesotan yliopistossa.
Illallisella emme vain todenneet että meillä kaikilla oli kokemusta Pariisissa juoksemisesta (Vous êtes américaine, mademoiselle?) vaan että mistä jokainen myös oli pakannut lenkkitossut mukaansa. Kello kahdeksan aamulla suuntaamme siis hotellilta suoraan alas joelle. Miss A.P. huudahtaa:
- - - - - This will energisize us!
Mutta minua ei hämmästytä vain amerikkalainen energia. Yhtä lailla ihmetyttää amerikkalaisen kaupungin infrastruktuuri. Minneapoliksessa tuntuu mahdottomalta kävellä minnekään: yhtäkkiä jalkakäytävä aina loppuu ja alkaa rakennustyömaa, moottoritie, ihan väärään suuntaan vievä silta, valtava parkkipaikka… Eksyin jo yrittäessäni kevytjuna-asemalta (light train; linja lentokentältä kaupungin keskustaan on outo poikkeama sinänsä) hotellille. Oli pimeä, kylmä, eikä mikään tie vienyt minnekään. Loputa oli pakko ottaa taksi.
Ja kuitenkin tämä kaupunki, niin sanotaan, on hyvin ”eurooppalainen.” Kantaväestöstä noin puolet on saksalaista tai pohjoismaalaista (joskaan ei suomalaista) alkuperää ja kaupungissa on runsaasti liittovaltion tukemaa kulttuuritarjontaa (Osmo Vänskä!) sekä valtava julkinen yliopisto. Sunnuntaina kävelen vielä kampuksella ja eksyn valtavaan antikvariaattiin, joka voisi yhtä hyvin sijaita Lontoossa tai Pariisissa; eurooppalaista historiaa riittää aivan yhtä monta hyllymetriä kuin amerikkalaistakin.
Ihan kaikki ei kuitenkaan täsmää: kadulla kirjakaupan ulkopuolella soittaa flanellipaitainen olkihattuinen mies kitaralla country-musiikkia, koleasta tuulesta huolimatta sinnikkäästi tunnista toiseen.
