Myönnän: liki kaksi ja puoli vuotta elämääni Italiassa eivät ole olleet kovin italialaista elämää. Mitenpä olisi? Instituutti on suljettu saareke, oma erillinen maailmansa, jossa tullaan ja mennään ja vieraannutaan kuin lentokentän transit-hallissa. Eikä se että on “oma” pastakauppias, “oma” torimyyjä, “oma” kampaaja, “oma” gelateria ja “oma” enoteca muuta mitään: en juurikaan ole tehnyt asioita joita italialaiset tekevät tai edes tehnyt asioitani niin kuin italialaiset ne tekisivät.
Itse asiassa uskon että italialaiseen elämään tarvitsisi italialaisen perheen, ja sellaista minulla ei ole (on vain sveitsiläinen perhe: Herr ja Frau B. olivat vierainani viimeksi kuluneella viikolla; jääkaapissani on edelleen puoli kiloa maailman parasta juustoa). En siis pääse sunnuntailounaalle mamman luokse vaan pidän kiinni yksinäisen naisen viikonlopputraditiostani ja jään lukemaan International Herald Tribunea parvekkeelle aurinkoon. Mutta muuten vapaapäivästäni muodostuu yllättävän italialainen.
Iltapäivällä tapaan nimittäin ystäväni Singorina V.C. kaupungin keskustassa – ja siellä ovat kaikki. Sitä sukujen défiléä en pitkään ymmärtänyt ollenkaan: miksi mennä, vieläpä viimeisen päälle tällättynä, vaeltamaan päämäärättömästi valtavaan kuumuuteen ja tungokseen? Sunnuntainhan voi käyttää niin paljon paremminkin, vaikkapa kotia siivoamalla, pyykkiä pesemällä, paitoja silittämällä tai vaikkapa kirjaa lukemalla… Nyt kuitenkin huomaan nauttivani via Calzaiuolen hälinästä kuin firenzeläinen kuunaan. Ja onhan minulla myös asianmukaiset varusteet: suuret aurinkolasit, nahkatakki, tiukat farkut ja sandaaleissa korkoa! Kirpputorilta Piazza Santo Spiritolta ostan itselleni tyylikkään vintage-laukun, ja lopulta päädymme juomaan kahvia vasta hiljattain avattuun ja supersuosittuun Hard Rock Caféseen. Baaritiskillä, niin monien neonvalojen ja televisioruutujen säihkeessä, ystävykset Cosimo ja Cristian hyväntahtoisesti tarjoutuvat neuvomaan parisuhdeasioissa.
Illalla on Teatro Pergolassa konsertti. Olen odottanut konserttikauden alkamista koko kesän. Pergolan rokokoo-tyyliseen saliin kokoontuu nimittäin valikoituneina sunnuntai-iltoina Firenzen kulttuurieliitti. He saapuvat Salvatore Ferragamon ballerinoissa ja ihanissa kiharoissa ja tietysti tuntevat toisensa. Säännönmukaisesti konsertti alkaa ja päättyy myöhässä, ja kun joku erehtyy taputtamaan väärässä kohtaa, kuuluu yleisön läpi tiukka: shhhhhh!
Mutta italialainen nainen ei koikkelehdi yksin kotiin Santa Crocen kapeita ja pimeitä katuja – saati keitä itselleen puurolautasellista illalliseksi.
