Saksalainen ystäväni oli aidosti hämmästynyt, kun kävi ilmi, etten tiennyt mitä tarkoittaa spießig. Sanahan on osa saksalaisen kulttuurin ydintä! Sen kertoo jo sekin, ettei sille ei löydy osuvaa vastinetta oikein mistään kielestä. Käsittääkseen termin merkityksen on tunnettava Saksa ja saksalaiset.
Sain tietämättömyyteni anteeksi vetoamalla siihen, etten koskaan ole todella asunut Saksassa. Opin puhumaan saksaa Sveitsissä, eikä siellä kukaan käyttänyt sanaa spießig. Se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö Sveitsissäkin olisi ahdasmielisyyttä ja pitsisiä pöytäliinoja; sveitsiläiseen omahyväisyyteen ei vain oikein sovi minkäänlainen itseironia. Sitä paitsi siellä on melkein kaikelle omat sanat.
Saapuessani tähän Bonnin Dottendorfin kaupunginosassa sijaitsevaan hotelliin ja joutuessani pohtimaan kuvaillako paikkaa sanalla spießig vai kitschich (ei liene sattumaa, että ”kitschkin” on saksalaista alkuperää), koin siis todella olevani Saksassa. Ja vähitellen vakuutuin siitä, että kyse on kai vain äärimmäisen huonosta mausta. Yliampuvan huonosta mausta, joka ei mitenkään mahdu sovinnaisuutta tavoittelevan, mielikuvituksettoman pikkuporvarillisuuden raameihin. Paikka on kitschich, kauttaaltaan.
Mahdottomin on ruokasali, jossa runsasta buffet-aamiasta syödessäni olen jo useana päivänä viihdyttänyt itseäni laskemalla kuinka monta täytettyä lintua, käki- ja kaappikelloa, vanhanaikaista ompelukonetta, silitysrautaa, muovista omenaa ja viinirypäleterttua, maissipalkoa, torvea, kynttiläntelinettä, pajukoria, lintuhäkkiä, lehmänkelloa, myrskylyhtyä, pyykkilautaa, höylää, ratsastuskypärää ja paria hevosen länkiä löydän huoneen seiniltä. Tavaraa on niin paljon että silmissä sumenee. Jos tämän oli tarkoitus olla maalaisromanttista sisustusta, pieleen meni; kyseessä on taideteos - tai sen surkea jäljitelmä.
Sattumanvaraisesti valitun hotellin perusteella ei kai kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöksiä saksalaisesta mausta. Parempi on poiketa liittokanslerin entisessä asunnossa vanhan Liittoneuvoston talon takapihalla. Rakennuksen ensimmäisellä isännällä Ludwig Erhardilla oli tyylitajua: Hänen arkkitehtiystävänsä Sep Ruf loi kanslerin toivomusten mukaisen viileän ja elegantin paviljonkimiljöön, jonka myöhemmät asukkaat kuitenkin vuosien mittaan turmelivat. Pahin oli Helmut Kohl, joka 1980-luvun räväköinä vuosina halusi muun muassa kattovalaisimia, jotka paremmin olisivat soveltuneet ruotsinlaivan yökerhoon.
Opas muuten mainitsi ohimennen talossa olevan myös sauna. Sitä ei kuitenkaan päässyt katsomaan, ja kun kysyin sanottiinko siellä usein, minulle vastattiin, ettei asiasta ole tietoa. Niinpä tietysti, ei tässä maassa politiikkaa ole ollut tapana tehdä lauteilla. Rakennuksen vaatimatonta uima-allastakin käytti kuulemma vain Kurt Kiesinger.
Sain tietämättömyyteni anteeksi vetoamalla siihen, etten koskaan ole todella asunut Saksassa. Opin puhumaan saksaa Sveitsissä, eikä siellä kukaan käyttänyt sanaa spießig. Se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö Sveitsissäkin olisi ahdasmielisyyttä ja pitsisiä pöytäliinoja; sveitsiläiseen omahyväisyyteen ei vain oikein sovi minkäänlainen itseironia. Sitä paitsi siellä on melkein kaikelle omat sanat.
Saapuessani tähän Bonnin Dottendorfin kaupunginosassa sijaitsevaan hotelliin ja joutuessani pohtimaan kuvaillako paikkaa sanalla spießig vai kitschich (ei liene sattumaa, että ”kitschkin” on saksalaista alkuperää), koin siis todella olevani Saksassa. Ja vähitellen vakuutuin siitä, että kyse on kai vain äärimmäisen huonosta mausta. Yliampuvan huonosta mausta, joka ei mitenkään mahdu sovinnaisuutta tavoittelevan, mielikuvituksettoman pikkuporvarillisuuden raameihin. Paikka on kitschich, kauttaaltaan.
Mahdottomin on ruokasali, jossa runsasta buffet-aamiasta syödessäni olen jo useana päivänä viihdyttänyt itseäni laskemalla kuinka monta täytettyä lintua, käki- ja kaappikelloa, vanhanaikaista ompelukonetta, silitysrautaa, muovista omenaa ja viinirypäleterttua, maissipalkoa, torvea, kynttiläntelinettä, pajukoria, lintuhäkkiä, lehmänkelloa, myrskylyhtyä, pyykkilautaa, höylää, ratsastuskypärää ja paria hevosen länkiä löydän huoneen seiniltä. Tavaraa on niin paljon että silmissä sumenee. Jos tämän oli tarkoitus olla maalaisromanttista sisustusta, pieleen meni; kyseessä on taideteos - tai sen surkea jäljitelmä.
Sattumanvaraisesti valitun hotellin perusteella ei kai kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöksiä saksalaisesta mausta. Parempi on poiketa liittokanslerin entisessä asunnossa vanhan Liittoneuvoston talon takapihalla. Rakennuksen ensimmäisellä isännällä Ludwig Erhardilla oli tyylitajua: Hänen arkkitehtiystävänsä Sep Ruf loi kanslerin toivomusten mukaisen viileän ja elegantin paviljonkimiljöön, jonka myöhemmät asukkaat kuitenkin vuosien mittaan turmelivat. Pahin oli Helmut Kohl, joka 1980-luvun räväköinä vuosina halusi muun muassa kattovalaisimia, jotka paremmin olisivat soveltuneet ruotsinlaivan yökerhoon.
Opas muuten mainitsi ohimennen talossa olevan myös sauna. Sitä ei kuitenkaan päässyt katsomaan, ja kun kysyin sanottiinko siellä usein, minulle vastattiin, ettei asiasta ole tietoa. Niinpä tietysti, ei tässä maassa politiikkaa ole ollut tapana tehdä lauteilla. Rakennuksen vaatimatonta uima-allastakin käytti kuulemma vain Kurt Kiesinger.
