Siihen sään koettelemaan rautakaiteeseen, jota vasten lenkkireitilläni tapaan pysähtyä venyttelemään, oli joku edellisenä päivänä kirjoittanut: ”I wish I could complete all the things I have started. 11-2-
Sitten aloin pohdiskella viestin sanomaa syvällisemmin. Yes, actually so do I. Asiat on hyvä saattaa päätökseen. Mutta mistä minä oikeastaan tiesin milloin ne olivat päättyneet? Osasinko edes sanoa, milloin ne alkoivat? Varmastikin minä tietämättäni olin aloittanut (ja lopettanut) yhtä jos toista ja vielä useammin erehtynyt uskomaan kuviteltuihin aloituksiin ja lopetuksiin.
Näihin kysymyksiin historioitsijalla pitäisi kyllä olla vastaus valmiina, ajattelin lähtiessäni juoksemaan rinnettä alas. Aikahan oli minun työsarkaani; juuri minun odotettiin kertovan milloin tarinat alkoivat ja loppuivat.
Ja milloin ne jäivät kesken.
Tapasin illalla itävaltalaisen ystäväni Herr P.K.:n., jolta vuosi sitten jäi kaikki kesken. Hänelle nimittäin tapahtui jotakin, mitä kukaan ei osaa kuvitella itselleen tapahtuvan: Herr P.K. sairastui syöpään.
Nyt hän kuitenkin istui minua vastapäätä Café St. Ambrogion metallisen pöydän ääressä ja viinilasia kädessään pyöritellen kertoi millaista se oli.
- Ich habe ganz viel gelernt von dieser Gesellschaft, sanoi lopulta Herr P.K., koulutukseltaan psykologi ja sosiologi. Es geht nur um Leistungen.
Ja kun jokin päivä ei enää kykenekään suorittamaan, joutuu poissuljetuksi.
- Ich weiß wie es ist, völlig ausgeschlossen zu werden.
Siellä ulkopuolella ollaan yksin, sillä sairaat ja muut „epänormaalit“ ovat tabu. Ihmiset haluavat säröttömän elämän, jota ei mikään epämiellyttävä saa häiritä. Elämme siinä illuusiossa, että voimme kontrolloida sitä mitä meille tapahtuu, että voimme kirjoittaa itse omat tarinamme, määrittää niiden sisällön, alun ja lopun. Kunnes opimme.
- Jetzt will ich das Leben genießen, huokaisee Herr P.K.
Varhain seuraavana aamuna hän astuisi Venetsiaan menevään junaan.
