En tiedä onko hyvä vai huono asia että on saavuttanut tilan, jossa oikeastaan mikään ei enää hävetä. Näiden reissujen tulosta on (ei harrastelijateatterin niin kuin usein olen väittänyt), että nauraa itselleen vaikka oikeastaan itkettäisikin.
Kosmopoliittinen itsevarmuus oli hukassa ja ilo ylimmillään jälleen eilen ja tänään hankkiessani sanelukonetta huomista haastattelua varten. Arkistossa ensin kyselin mistä sellaisen, sellaisen… Tiedättehän haastatteluissa usein käytettävän laitteen saisin. Minulle kerrottiin kyseessä olevan Diktiergerät ja neuvottiin tie lähimpään kodinelektroniikkaliikkeeseen, jossa sitten päättäväisesti esitin asiani:
- Ich möchte ein Hörgerät.
Myyjä oli avoimen hämmästynyt: eivät he myy kuulolaitteita.
Sain kuitenkin tehtyä ostokseni ja palasin hotelliin laukussani halvin ja yksinkertaisin liikkeestä löytämäni malli. Easy to use, idiooteille.
Well, maybe not that easy. Toivon etteivät viereisten huoneitten asukkaat kuulleet kuinka puhuin laitteeseen, suomea, saksaa, uudelleen ja uudelleen, kelasin, painoin nappeja, kohdistaen sanani lopulta pikemminkin itse laitteelle kuin siihen kätkettyyn mikrofoniin, yhä kiivaammin, hermostuneemmin:
- Miksei tämä laite toimi? Niin miksei, miksei, huhuu… Was ist denn los?
Lopulta luovutin ja pakkasin kojeen takaisin laatikkoon täysin vakuuttuneena siitä, että se oli viallinen. Olin sentään lukenut käyttöohjeet huolellisesti moneen kertaan.
Tänäaamuna sitten seisoin myymälän ulkopuolella jo sen avatessa ovensa. Minut tunnistettiin välittömästi: Siinä se taas tulee.
- Guten Morgen, ich habe das Gerät hier gestern gekauft und…
Myyjä otti laitteen laatikosta ja kokeili; se toimi moitteettomasti. En ollut tajunnut että halutessani kuunnella nauhoitusta minun olisi kelattava ensin nauhaa taaksepäin.
Jaa. Näissä tilanteissa voi ja pitääkin nauraa, mutta samalla on myös parasta olla kertomatta tekevänsä tohtorintutkintoa.
