Niin mistä sinä oikein sitä väitöskirjaasi teet? Sitä kysytään aina, ja vähitellen olen alkanut vieroksua standardivastauksiani. Ne eivät oikein osu mihinkään, tavoita mitään olennaista. Ehkä parempi olisi sanoa mistä minä parhaillaan kirjoitin ja ajattelin.
Eilen esimerkiksi pohdin sitä, miten ranskalaiset ideoivat eurooppalaista tiede- ja teknologiapolitiikkaa vuosina 1964 ja 1965. Olin edellisenä iltana kollegani Monsieur L.W.:n kirjan luonnosta lukiessani aavistuksen turhautuneena todennut hänen jo tehneen sen mitä minä vasta suunnittelin: penkoneen Ranskan hallituksen maaliskuussa 1965 laatiman muistion taustat. Parempi olisi ollut ehtiä itse ensin, mutta toisaalta pääsin nyt helpommalla. Pariisin arkistoissa tietäisin jo mistä etsiä.
Päätin kirjoittaa Monsieur L.W.:lle kirjeen, jossa kommentoin hänen tekstiään (hän oli pyytänyt sitä). Tavoittelin ystävällistä sävyä, sillä kiltti oli aina myös Monsieur L.W., joka viime syksyn seminaareissa tapasi esittää kommenttinsa kohteliaasti, tyynesti ja rakentavasti. Siksi en hänelle voisi sanoa: siitä puuttuu sielu, siitä mitä sinä kirjoitat.
Tämä sielun dilemma on vaivannut minua viime päivinä, sillä en saa puhallettua henkeä omaankaan tekstiini. Kerron miten diplomaatit ja ministerit tapaavat ja neuvottelevat, mutta useinkaan en tiedä keitä he ovat, mitä he todellisuudessa haluavat ja mihin he uskovat. Tai miltä näyttää kokoushuone, jossa keskustelut käydään. Onko siellä pitkä pöytä tummaa puuta, jonka päälle Belgian edustaja päättäväisenä laskee kansionsa? Kuuluuko sisälle kadun melu, osuuko ikkunasta tunkeva auringonvalo häiritsevästi jonkun kasvoihin? Turhauttavaa! Miksen kuule miten vichyvesipullo sihahtaa, miten tupakka sytytetään, ovi suljetaan? Mikseivät dokumenttini kerro katseesta, jonka italialainen vaivihkaa luo kollegaansa tämän kumartuessa merkitsemään jotakin muistilehtiöönsä, tai tavasta, jolla hollantilainen puristaa tuolinsa käsinojaa? Entäpä jos ranskalaisen ajatukset eivät olekaan asiakirjassa, jota hän pitelee käsissään vaan jossakin banaalimmassa: särkevässä hampaassa tai loma-asunnon kattoremontissa − tai kenties olennaisemmassa: naisessa jonka hän lähtiessään jätti hotellihuoneeseen? Ehkä hänen tarkkaavaisuutensa juuri siksi ratkaisevalla hetkellä herpaantuu?
Minulle ei yksinkertaisesti vain riitä että tiedän saksan delegaation haluavan ratkaista Euratomin ongelmat ja ranskalaisten toistavan perinteistä kantaansa yhteismarkkinoista. Ja että lopulta sihteeri kirjoittaa pöytäkirjaan: Le séance est levée le mardi 31 octobre 1967 à 18h 45.
Eilen esimerkiksi pohdin sitä, miten ranskalaiset ideoivat eurooppalaista tiede- ja teknologiapolitiikkaa vuosina 1964 ja 1965. Olin edellisenä iltana kollegani Monsieur L.W.:n kirjan luonnosta lukiessani aavistuksen turhautuneena todennut hänen jo tehneen sen mitä minä vasta suunnittelin: penkoneen Ranskan hallituksen maaliskuussa 1965 laatiman muistion taustat. Parempi olisi ollut ehtiä itse ensin, mutta toisaalta pääsin nyt helpommalla. Pariisin arkistoissa tietäisin jo mistä etsiä.
Päätin kirjoittaa Monsieur L.W.:lle kirjeen, jossa kommentoin hänen tekstiään (hän oli pyytänyt sitä). Tavoittelin ystävällistä sävyä, sillä kiltti oli aina myös Monsieur L.W., joka viime syksyn seminaareissa tapasi esittää kommenttinsa kohteliaasti, tyynesti ja rakentavasti. Siksi en hänelle voisi sanoa: siitä puuttuu sielu, siitä mitä sinä kirjoitat.
Tämä sielun dilemma on vaivannut minua viime päivinä, sillä en saa puhallettua henkeä omaankaan tekstiini. Kerron miten diplomaatit ja ministerit tapaavat ja neuvottelevat, mutta useinkaan en tiedä keitä he ovat, mitä he todellisuudessa haluavat ja mihin he uskovat. Tai miltä näyttää kokoushuone, jossa keskustelut käydään. Onko siellä pitkä pöytä tummaa puuta, jonka päälle Belgian edustaja päättäväisenä laskee kansionsa? Kuuluuko sisälle kadun melu, osuuko ikkunasta tunkeva auringonvalo häiritsevästi jonkun kasvoihin? Turhauttavaa! Miksen kuule miten vichyvesipullo sihahtaa, miten tupakka sytytetään, ovi suljetaan? Mikseivät dokumenttini kerro katseesta, jonka italialainen vaivihkaa luo kollegaansa tämän kumartuessa merkitsemään jotakin muistilehtiöönsä, tai tavasta, jolla hollantilainen puristaa tuolinsa käsinojaa? Entäpä jos ranskalaisen ajatukset eivät olekaan asiakirjassa, jota hän pitelee käsissään vaan jossakin banaalimmassa: särkevässä hampaassa tai loma-asunnon kattoremontissa − tai kenties olennaisemmassa: naisessa jonka hän lähtiessään jätti hotellihuoneeseen? Ehkä hänen tarkkaavaisuutensa juuri siksi ratkaisevalla hetkellä herpaantuu?
Minulle ei yksinkertaisesti vain riitä että tiedän saksan delegaation haluavan ratkaista Euratomin ongelmat ja ranskalaisten toistavan perinteistä kantaansa yhteismarkkinoista. Ja että lopulta sihteeri kirjoittaa pöytäkirjaan: Le séance est levée le mardi 31 octobre 1967 à 18h 45.
