Mene katsomaan sitä paikkaa, missä Rhein ja Mosel kohtaavat. Siinä virtaa hetken kahdenväristä vettä samassa uomassa, neuvoi Herr Dr. M.G. Firenze Santa Maria Novellan ankealla asemalaiturilla. Olin avannut vaunun naarmuisen ikkunan ja ojentautunut puoliksi sen ulkopuolelle antaakseni hänen vielä tarttua kädestä, pitää siitä kiinni silloinkin kun juna oli jo liikkeessä.
-Tschüß!
Päätin etten itke. Enkä katso kun hän kääntyy, ottaa pylvääseen nojaamaan jääneen polkupyöränsä ja alkaa taluttaa sitä poispäin. Tiesin että hän joutuisi kävelemään koko matkan. Pyörästä oli puhjennut kumi edellisenä yönä, kun sen sarvista muovipussissa roikkunut viinipullo oli iskeytynyt tankoon ja rikkoutunut Piazza Signorialla. Herr Dr. M.G. oli ajanut sirujen päältä.
Paradoksaalista kyllä, oikeastaan se oli hän joka lähti. Se että sinä aurinkoisena sunnuntaiaamuna istuin junassa matkalla kohti Pisaa ei merkinnyt mitään; tulisin kohta takaisin. Silloin hän olisi jo mennyt.
Kai sen vuoksi tuntui vähän kolkolta saapua lumiseen Saksaan, ajaa tyhjässä bussissa halki valkoisten, vieraiden maisemien kaupunkiin, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Etsiytyä hiljaiseen pensionaattiin ja viipyä siellä ystävällisen Frau von W:n ainoana vieraana. Kuulla öisin rautatien kolkkeen ja tietää pakkasen kiristyvän.
Kuitenkin olen saanut tästä anonymiteetistä outoa mielihyvää; näin rauhallista elämässäni ei ole ollut pitkään aikaan. Herään ennen aamun sarastusta ja kävelen halki uneliaan pientaloalueen rumaan betonilinnakkeeseen, jossa sijaitsee Saksan valtionarkisto, das Bundesarchiv. Siellä minua palvellaan jäykästi mutta tehokkaasti, yksitoista tuntia joka päivä. Näen paljon kellastunutta paperia, koneella kirjoitettuja, kulmistaan hapertuneita, monien käsien kautta kulkeneita liuskoja. Kun tapaan kopioita dokumenteista, jotka olen kohdannut myös Firenzessä, syntyy lohdullinen yhteys; en kai olekaan kaikesta ihan irrallaan.
Syön köyhän lounaani kolmikulmaiselta tarjottimelta koruttomassa salissa, jonka pitkien pöytien ääreen saapuu sekalaista porukkaa: arkiston virkailijoita, eläkeläisiä, koululaisia… Kukaan heistä ei puhu minulle. Yksikään heistä ei tiedä kuka minä olen. Paitsi vartija, jolle aamuisin ilmoittaudun, sillä hän muistaa jo. Palatessani illalla huoneeseeni katson suuresta ikkunasta alhaalla laaksossa levittäytyvää kaupunkia ajatellen, etten voisi sanoa miltä se näyttää; aina on pimeä.
Niin ikään on tässä kaikessa jotakin kodikasta: ajoittaista räntäsadetta, liukkaita mutta hyvin aurattuja ja suolattuja katuja, siistejä ja kolkkoja julkisia tiloja, lämmin, vanhanaikaisesti sisustettu huone, toimiva suihku, ihmisiä jotka eivät yritä aloittaa keskustelua kanssani, pahaa lounasruokaa ja laihaa kahvia. Melkein kuin Suomessa jälleen.
