Suomesta viime elokuussa lähtiessäni enoni totesi: Vie nyt terveisiä sinne maailmalle. Seisoimme äidin vanhan kotitalon, punaisen mummonmökin, pihalla. Oli tyyni iltapäivä, koivut ympärillämme humisivat, järvi kimmelsi sinisenä horisontin rajassa. Maaseudun hiljaisuus tuntui rikkumattomalta, ja enon sanat tilanteeseen täydellisesti sopivilta: se paikka ja hetki olivat kuin suojaisa poukama rauhattomalla ja arvaamattomalla merellä. Matkaan päästyäni toteamus maailmalle menosta alkoi kuitenkin askarruttaa. Siis minne olin menossa? Kohtahan jo istuisin omalla kotisohvallani, ja jos naapuri ei huudattaisi vespaansa tai lastansa, saattaisi siellä olla aivan yhtä rauhallista ja turvallista kuin suomalaisessa suvimaisemassa. Mikäli siis johonkin maailmaan olin menossa, oli se minun maailmani. Toinen maailmani. Tai kolmas, neljäs…
Hämmennykseni myötä kuitenkin oivalsin, että maailmalle menossa oli jotakin perin pohjin suomalaista (tai pohjoismaalaista: ruotsalaisetkin lähtivät ”ut i världen”). Ilmaisuhan sisälsi ajatuksen siitä, ettei maailmalle menijä vielä maailmalla oikein ollutkaan vaan jossain sen ulkopuolella tai reunalla, syrjässä ja turvassa, jossain, mistä sitä maailmaa saattoi rauhassa tarkkailla ja sen menoa ounastella. Tietääkseni eivät ainakaan ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset tai italialaiset suunnitelleet maailmalle menemistä − he kun kai jo katsoivat siellä olevansa, jos nyt ei aivan sen napana niin lähellä keskustaa kuitenkin.
Oli asia niin tai näin, ajatus maailmasta ja maailmoista, ja ennen kaikkea niiden väliin jäävistä oudoista tiloista, inspiroi. Kulkeminen näillä rajapinnoilla on nimittäin minun todellisuuttani, ja sitä taivalta itselleni sekä tuttavilleni ja vähän tuntemattomillekin selvittääkseni ja selittääkseni aloitan tämän blogin.
