Kirjailija Sofi Oksanen herätti yleistä pahennusta lausuessaan ei niin mairittelevia sanoja suomalaisista miehistä. En itse seurannut Oksasen lausumista käytyä keskustelua, mutta siitä kuultuani en voinut välttyä ajatukselta, että kenties minuunkin joskus kohdistuisi syytöksiä oman pesän likaamisesta. Olen nimittäin jo pitkään halunnut kirjoittaa tunteesta, joka syntyy ulkomaisilla lentokentillä Helsinkiin menevän koneen lähtöportilla.
Mukavaltahan se tietysti tuntuu tavata taas oman maan kansalaisia ja tulla muistutetuksi siitä, millaisia he oikeastaan ovat: Helsingin portilla istuvat kaikessa hiljaisuudessa terminaalin huonoiten pukeutuneet liikemiehet ja mekkaloivat humaltuneimmat matkaseurueet. Ja kohta jo murahdellaan Iltasanomien viimeisimmille lööpeille ja otetaan olutta ruoan kanssa. Mikä ihana, rahvaanomainen tunnelma; sitä tuntee heti olevansa kotona! Sanovat että Suomi on muuttunut ja kansainvälistynyt, mutta Helsingin lennolla aina ajattelen, että kai minä olen liian nuori ollakseni ehtinyt sitä huomata.
Mutta se ei ole vain huvittuneisuutta, ylenkatsetta ja myötähäpeää. Tunnen myös empatiaa ja sympatiaa, jopa rakkautta. Olen huojentunut saapumisestani jälleen omieni keskuuteen mutta samanaikaisesti pelkään olevani niin kuin he. Kokemus on siis kaikin puolin hyvin eksistentiaalinen ja siihen liittyy ainainen pieni identiteettikriisi, jonka aikana näen itseni kuin peilistä. Olkoonkin että minulla on italialaiset saappaat, ulkomainen aikakauslehti ja vieraantunut ilme kasvoillani, olen tunnistettavissa: kuulun joukkoon, erottamattomasti.
Jostain syystä en millään keksi miksi sitä tunnetta kutsua. Eikä kukaan muukaan näytä keksivän: olen keskustellut asiasta monien suomalaisten ystävieni kanssa (ja myös ruotsalaisten, mutta toisin kuin suomalaiset, he eivät oikein ymmärtäneet mitä ajoin takaa) ja joutunut lopulta toteamaan että ehkä asia on liian monimutkainen tullakseen yksiselitteisesti nimetyksi.
Nimidilemman lisäksi lähtöportin tuntemuksiin liittyy kuitenkin eräs toinenkin ongelma: virhearvion vaara. Suomalaiset jälleen kohdatessaan helposti erehtyy luulemaan heidät todella tuntevansa. Joka kerta Suomessa käydessäni minä kuitenkin yllätyn: jokin on aina toisin kuin oletin. Tai ehkä asiat sittenkin muuttuvat?
Tällä kerralla yllättymiseni koski tilannetta, jossa syyllistyin rikoksista mitä vakavimpaan (sen rinnalla kalpenevat Sofi Oksasenkin solvaukset): kävelin hiihtoladulla. Ulkomailla asuminen lienee heikentänyt luontaisia vaistojani, sillä viitenä kokonaisena päivänä saatoin talloa Vantaan kaupungin ylläpitämää latua vastaantulijoiden paheksuvat katseet tyynesti kohdaten. Jos ihmeellistä oli jo se, ettei kukaan heistä tohtinut minua asiasta ojentaa, vielä hämmästyttävämpi oli tapa, jolla nuhteet lopulta kuulin: Eräänä aamuna lenkkiäni jälleen kiertäessäni latukoneen kuljettaja pysähtyi kohdalleni, avasi valtavan kulkuneuvonsa oven ja pyysi ystävällisesti kyytiin: ”ettei mun työ mene hukkaan ja ettei sun tarvis kävellä”. Mihin olivat kadonneet suomalaiset tiukkapipot?
Ja että latukone! Kaikkien niiden fiatien ja erimerkkisten vespojen jälkeen olisi ollut tarjolla kyyti latukoneessa. Siinäpä onkin kotopuolessa kavereille uhoamista!
Mukavaltahan se tietysti tuntuu tavata taas oman maan kansalaisia ja tulla muistutetuksi siitä, millaisia he oikeastaan ovat: Helsingin portilla istuvat kaikessa hiljaisuudessa terminaalin huonoiten pukeutuneet liikemiehet ja mekkaloivat humaltuneimmat matkaseurueet. Ja kohta jo murahdellaan Iltasanomien viimeisimmille lööpeille ja otetaan olutta ruoan kanssa. Mikä ihana, rahvaanomainen tunnelma; sitä tuntee heti olevansa kotona! Sanovat että Suomi on muuttunut ja kansainvälistynyt, mutta Helsingin lennolla aina ajattelen, että kai minä olen liian nuori ollakseni ehtinyt sitä huomata.
Mutta se ei ole vain huvittuneisuutta, ylenkatsetta ja myötähäpeää. Tunnen myös empatiaa ja sympatiaa, jopa rakkautta. Olen huojentunut saapumisestani jälleen omieni keskuuteen mutta samanaikaisesti pelkään olevani niin kuin he. Kokemus on siis kaikin puolin hyvin eksistentiaalinen ja siihen liittyy ainainen pieni identiteettikriisi, jonka aikana näen itseni kuin peilistä. Olkoonkin että minulla on italialaiset saappaat, ulkomainen aikakauslehti ja vieraantunut ilme kasvoillani, olen tunnistettavissa: kuulun joukkoon, erottamattomasti.
Jostain syystä en millään keksi miksi sitä tunnetta kutsua. Eikä kukaan muukaan näytä keksivän: olen keskustellut asiasta monien suomalaisten ystävieni kanssa (ja myös ruotsalaisten, mutta toisin kuin suomalaiset, he eivät oikein ymmärtäneet mitä ajoin takaa) ja joutunut lopulta toteamaan että ehkä asia on liian monimutkainen tullakseen yksiselitteisesti nimetyksi.
Nimidilemman lisäksi lähtöportin tuntemuksiin liittyy kuitenkin eräs toinenkin ongelma: virhearvion vaara. Suomalaiset jälleen kohdatessaan helposti erehtyy luulemaan heidät todella tuntevansa. Joka kerta Suomessa käydessäni minä kuitenkin yllätyn: jokin on aina toisin kuin oletin. Tai ehkä asiat sittenkin muuttuvat?
Tällä kerralla yllättymiseni koski tilannetta, jossa syyllistyin rikoksista mitä vakavimpaan (sen rinnalla kalpenevat Sofi Oksasenkin solvaukset): kävelin hiihtoladulla. Ulkomailla asuminen lienee heikentänyt luontaisia vaistojani, sillä viitenä kokonaisena päivänä saatoin talloa Vantaan kaupungin ylläpitämää latua vastaantulijoiden paheksuvat katseet tyynesti kohdaten. Jos ihmeellistä oli jo se, ettei kukaan heistä tohtinut minua asiasta ojentaa, vielä hämmästyttävämpi oli tapa, jolla nuhteet lopulta kuulin: Eräänä aamuna lenkkiäni jälleen kiertäessäni latukoneen kuljettaja pysähtyi kohdalleni, avasi valtavan kulkuneuvonsa oven ja pyysi ystävällisesti kyytiin: ”ettei mun työ mene hukkaan ja ettei sun tarvis kävellä”. Mihin olivat kadonneet suomalaiset tiukkapipot?
Ja että latukone! Kaikkien niiden fiatien ja erimerkkisten vespojen jälkeen olisi ollut tarjolla kyyti latukoneessa. Siinäpä onkin kotopuolessa kavereille uhoamista!
