Toivottomat tapaukset

Tekstiviesti äidiltä: ”Hei! Hur står det till dej? Minusta on tulossa mummi. Liityin Mannerheimin lastensuojeluliiton kylämummitoimintaan. Voimia ja varjelusta!”

Sanoma tuli kyllä perille: Hankkiudu nyt jo vihdoinkin vakituiseen parisuhteeseen ja ala elää aikuisen ihmisen elämää. Tai järjestä ainakin minulle se lapsenlapsi.

Päätän selvittää asian heti. Soitan ja sanon:

- Hyvä että teit sen, minun varaani ei kannata laskea mitään.

Tuoretta mummia naurattaa.

Puhelun jälkeen palaan työni pariin. Mutta jostain syystä ajatukseni harhailevat. Ne eivät pysähdy vain äitiyslomalla olevaan vanhaan koulukaveriini, joka juuri kertoi tuttavapiiristämme lisää vauvauutisia, tai viimeisillään raskaana olevaan ystävääni ja kollegaani, joka edellisenä päivänä saapui Berliinistä Firenzeen workshopiin. Ehkä tulevan matkani takia ajattelen ennen muuta ranskalaista ystävääni Mlle A.K.:ta ja viimeisintä Pariisissa viettämääni viikkoa, jonka majailin hänen luonaan viidennessä kaupunginosassa.

Siitä on nyt jo neljä vuotta. Ne olivat kiireisiä päiviä, sillä kaupungissa oli käynnissä Fashion Week ja töissä yhtä hulinaa. Ehdin kuitenkin tehdä havaintoja ystäväni elämäntavasta: Mlle A.K.:n koti oli täynnä kirjoja ja CD-levyjä, epämääräisissä pinoissa siellä täällä, ulottuen paikoin kattoon asti. Hän ei omistanut hiustenkuivaajaa, silitysrautaa eikä leikkuulautaa. Pölykerros astiakaapissa kertoi siitä, ettei huoneistossa juuri aterioitu, mihin viittasivat myös kymmenet ryppyiset Bon Marché –tavaratalon (jonka ruokaosastolta sai puolivalmiina yhtä jos toista) muovipussit tiskipöydän alla. Hänellä oli lankapuhelin ja lähestulkoon antiikkinen tietokone muttei kännykkää tai kannettavaa. Lähtöaamuna lisäksi ilmeni, ettei Mlle osannut ajaa polkupyörällä, jonka hänelle lahjoitin. Niin työhönsä, Pariisiin kuin kulttikuppila Café de Florén ikkunapöydässä runoja kääntävään poikaystäväänsäkin totaalisen kyllästynyt, hajamielinen ja suorastaan uskomattoman epäkäytännöllinen Mlle A.K. oli siis aidosti boheemi, jotenkin toivoton tapaus kaiken kaikkiaan.

Ensi viikoksi saisin jälleen käyttööni Mlle A.K.:n asunnon. Tällä kertaa kaikki olisi kuitenkin toisenlaista: Mlle oli muuttanut suurempaan huoneistoon kaupungin eteläisessä lähiössä, jossa hän asui uuden miehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Ehkä kirjat ja CD-levyt olisivat vielä tallella, mutta enää en voinut kuvitella sellaista viipyilevää, melkeinpä pysähtynyttä tunnelmaa, joka viidennen kaupunginosan yksiössä vallitsi. Saapuisin lapsiperheen kotiin. Varmaankin lattialla lojuisi villakoirien sijasta leluja? Kenties voisin odottaa löytäväni keittiöstä jopa joitakin kotitalouskoneita?

- Il faudra juste penser à fermer la porte de l'appartement en haut et en bas (clé jaune et clé avec point bleu pour la serrure du haut)

Mlle A.K. huolehtii sähköpostiviestissään.

Tuntisinkohan häntä enää?

Mrs J.G.

Ystäväni, naapurini ja laulunopettajani Mrs J.G. tulee avaamaan ovea paljetit kaulassa.
- You look great! huudahdan.
- Thanks. How are you?
Tällä kertaa Mrs J.G.:llä on tavallistakin enemmän energiaa mutta kiireinen päivä; olen kuullut hänen laulavan pitkin aamua. Seuraavana iltana olisi keikka Wienin Valtionoopperassa ja tulevana viikonloppuna tapaamisia tärkeitten agenttien kanssa. Kaikesta huolimatta hän varaa aikaa minulle eikä vaikuta lainkaan hermostuneelta. Mrs J.G. on hämmästyttävä.

Sitäpaitsi hänellä on mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan. Yhden niistä kuulin tässä jokunen viikko sitten kun Mrs J.G. kutsui illalliselle. Hänen miehensä oli matkoilla, ja niinpä vietimme todellista tyttöjen iltaa korkaten hyvän viinin ja rupatellen kiireettöminä valtavan ruokapöydän ääressä.

J.G.:n asunto on varmaankin koko talon viehättävin: se on niukasti sisustettu ja häpeilemättömästi vanha ja rapistunut, mutta huoneet ovat korkeita ja suurista ikkunoista näkee Palazzo Vecchion koruttoman tornin kohoavan koti taivasta.
- This is the first apartment I saw and it made me stay in Florence, Mrs J.G. sanoo. Hänen asuntonsa New Yorkissa kun oli sen täydellinen vastakohta: ultramoderni, Palazzo Vecchion sijaan ikkunan takana seisoi Empire State Building. Mutta hän halusi jotakin muuta, ennen kaikkea pois kotikaupungistaan, joka syyskuun 2001 jälkeen ei ollut enää sama.

En ole koskaan ennen puhunut New Yorkin terrorihyökkäyksestä jonkun sellaisen kanssa, joka juuri tuolloin sattui olemaan Manhattanilla. Nyt Mrs J.G. kertoi millaista oli viettää aavemainen yö kulkien lautalla Ground Zerolle jakamaan saappaita ja voileipiä pelastustöissä auttaville palomiehille. Hän ehti nähdä tuhon sydämen ennen kun alue eristettiin siviileiltä turvallisuussyistä: Tuhkaa.

Mrs J.G.:n elämään 9/11 vaikutti ratkaisevasti: Joitakin viikkoja myöhemmin Mrs J.G. ja hänen miehensä Mr R.B. (joka myös oli oopperalaulaja ennen kuin alkoi tehdä elokuvia) järjestivät hyväntekeväisyyskonsertin. Se oli loppuunmyyty. Jälkeenpäin New Yorkin pormestari jopa kirjoitti pariskunnalle henkilökohtaisen kiitoskirjeen.
- Funny, isn’t it? I have it somewhere here…
Sen jälkeen konserttiyleisö kuitenkin katosi.
- The whole city was paralysed, the business went down. Nobody wanted to go to concert.
Lopulta Mrs J.G. lauloi enemmän Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, kyllästyi lentämään Atlantin yli ja muutti Italiaan.

-Well, Mrs J.G. huokaa, I also understand why they attacked us. We’ve got lost.
Amerikka on pinnallistunut. USA:ssa häneltä kysytään vain, paljonko hän tienaa ja pystyykö hän rikkomaan lasin. Italiassa hän on edelleen artista.

Mannerheim ja kylmä sota

Ohjaaja halusi että pitäisin hänen seminaarissaan esitelmän suomalaisesta kylmän sodan historian tutkimuksesta. Jaa, mikäs siinä. Aivan viidessä minuutissa (näin oli Ohjaajan toivomus) en tehtävästä kuitenkaan selviytyisi. Samaa mieltä oli ruotsalainen kollegani ja ystäväni Herr F.S., jota oli pyydetty esitelmöimään kylmän sodan tutkimuksesta Ruotsissa.

- Det räcker inte… Dom vet ju ingenting om Norden!

Eivät niin, siitä olimme jo hyvin tietoisia. Niin ikään tiesimme tilanteen olevan pitkälti omaa syytämme: Seminaaria varten kokoamani kirjallisuusluettelo Suomessa jollain muulla kuin suomen kielellä julkaistuista kylmää sotaa koskevista tutkimuksista suorastaan hävetti. Ruotsalaisen tutkimuskirjallisuuden kohdalla Herr F.S. ei edes viitsinyt yrittää nähdä vastaavaa vaivaa.

Istuimme sateista lauantaita Instituutin tyhjässä kahviossa ja toisen teekupillisen jälkeen päätimme lopulta uhata aikarajaa ja aloittaa toisesta maailmansodasta. Ja olla rehellisiä: Sanoisimme niin suomalaisen kuin ruotsalaisenkin historiantutkimuksen tarkastelevan kylmää sotaa edelleen varsin kansallisesta näkökulmasta ja osallistuvan heikonlaisesti kansainvälisiin debatteihin. Suomen Akatemian viime syyskuussa julkaisema raportti ”Suomen tieteen tila ja taso 2009” ei liioitellut todetessaan: ”Arviointiraporttien mukaan historian alalla on kansainvälisiä julkaisuja liian vähän suhteessa tutkimuksen laatuun. Kotimaiset ja populaarit odotukset tuntuvat riittävän liian usein laadun kriteereiksi kotimaisissa julkaisuissa.” Laiha lohtu sinänsä ettei tässä kohden ruotsalaisillakaan mennyt juuri paremmin.

Annetut viisi minuuttia siis venyivät kuin venyivätkin meidän molempien kohdalla viideksitoista minuutiksi, mutta kukaan ei keskeyttänyt; yleisö vaikutti aidosti kiinnostuneelta. Arvatenkaan suurimmalle osalle ei ollut ennalta selvää miksi Suomi oli ”special case”, kuka oli Kekkonen ja mitä tarkoitti ”suomettuminen”.

Mannerheim on sitä vastoin osoittautunut kansainväliseksi julkkikseksi. Hollantilainen juristituttavani Heer J-J.K. yllätti minut taannoin tuntemalla Marsalkan liikkeet paremmin kuin minä, suomalainen historiantutkija. Syntymäpäiväjuhlat irlantilaisessa pubissa olivat jo lähenemässä loppuaan kun päivänsankari, kaksimetrinen Heer J-J.K. huojui luokseni puolityhjä oluttuoppi kädessään ja alkoi esitelmänsä. Olin sanaton.

Myöhemmin Herr Dr. M.G.:lle tapauksesta kertoessani tämä kuitenkin totesi Heer J-J.K:n varmasti katsoneen tiedot Wikipediasta ihan vain minuun vaikutuksen tehdäkseen.

- Da kommt man schnell zu Mannerheim.

Samantekevää minulle. Jos Heer J-J.K.:n tarkoituksena todella oli tehdä vaikutus, saatoin avoimesti myöntää hänen siinä onnistuneen. Herr Dr. M.G.:n oli hyvä tietää, että toisin kuin oli saksalaisten laita, suomalaisen kuin suomalaisen sai ostettua puolelleen toisen maailmansodan aikaisen suuren kansallisen johtajan mainitsemalla.

Ja niin, Herr Dr. M.G.:llä oli tietysti myös henkilökohtaiset syynsä närkästyä Heer J-J.K.:n tietämyksestä. Juuri tämän hollantilaisgiantin takia hän ei ollut saanut nimiinsä Instituutin soutujoukkueen nopeinta aikaa. Minun hurmaamiseni Mannerheimilla ylitti siis jo inhimillisen sietokyvyn rajat.

Incomplete stories

Siihen sään koettelemaan rautakaiteeseen, jota vasten lenkkireitilläni tapaan pysähtyä venyttelemään, oli joku edellisenä päivänä kirjoittanut: ”I wish I could complete all the things I have started. 11-2-2010”. Tekijän täytyi olla turisti, ajattelin ensimmäiseksi. Italialainen olisi muotoillut jotakin muuta, kuten: ”Voglio tornare al mare” tai ”Amore mio, non posso vivere senza te”.

Sitten aloin pohdiskella viestin sanomaa syvällisemmin. Yes, actually so do I. Asiat on hyvä saattaa päätökseen. Mutta mistä minä oikeastaan tiesin milloin ne olivat päättyneet? Osasinko edes sanoa, milloin ne alkoivat? Varmastikin minä tietämättäni olin aloittanut (ja lopettanut) yhtä jos toista ja vielä useammin erehtynyt uskomaan kuviteltuihin aloituksiin ja lopetuksiin.

Näihin kysymyksiin historioitsijalla pitäisi kyllä olla vastaus valmiina, ajattelin lähtiessäni juoksemaan rinnettä alas. Aikahan oli minun työsarkaani; juuri minun odotettiin kertovan milloin tarinat alkoivat ja loppuivat.

Ja milloin ne jäivät kesken.

Tapasin illalla itävaltalaisen ystäväni Herr P.K.:n., jolta vuosi sitten jäi kaikki kesken. Hänelle nimittäin tapahtui jotakin, mitä kukaan ei osaa kuvitella itselleen tapahtuvan: Herr P.K. sairastui syöpään.

Nyt hän kuitenkin istui minua vastapäätä Café St. Ambrogion metallisen pöydän ääressä ja viinilasia kädessään pyöritellen kertoi millaista se oli.

- Ich habe ganz viel gelernt von dieser Gesellschaft, sanoi lopulta Herr P.K., koulutukseltaan psykologi ja sosiologi. Es geht nur um Leistungen.

Ja kun jokin päivä ei enää kykenekään suorittamaan, joutuu poissuljetuksi.

- Ich weiß wie es ist, völlig ausgeschlossen zu werden.

Siellä ulkopuolella ollaan yksin, sillä sairaat ja muut „epänormaalit“ ovat tabu. Ihmiset haluavat säröttömän elämän, jota ei mikään epämiellyttävä saa häiritä. Elämme siinä illuusiossa, että voimme kontrolloida sitä mitä meille tapahtuu, että voimme kirjoittaa itse omat tarinamme, määrittää niiden sisällön, alun ja lopun. Kunnes opimme.

- Jetzt will ich das Leben genießen, huokaisee Herr P.K.

Varhain seuraavana aamuna hän astuisi Venetsiaan menevään junaan.

Siitä puuttuu sielu siitä mitä sinä kirjoitat

Niin mistä sinä oikein sitä väitöskirjaasi teet? Sitä kysytään aina, ja vähitellen olen alkanut vieroksua standardivastauksiani. Ne eivät oikein osu mihinkään, tavoita mitään olennaista. Ehkä parempi olisi sanoa mistä minä parhaillaan kirjoitin ja ajattelin.

Eilen esimerkiksi pohdin sitä, miten ranskalaiset ideoivat eurooppalaista tiede- ja teknologiapolitiikkaa vuosina 1964 ja 1965. Olin edellisenä iltana kollegani Monsieur L.W.:n kirjan luonnosta lukiessani aavistuksen turhautuneena todennut hänen jo tehneen sen mitä minä vasta suunnittelin: penkoneen Ranskan hallituksen maaliskuussa 1965 laatiman muistion taustat. Parempi olisi ollut ehtiä itse ensin, mutta toisaalta pääsin nyt helpommalla. Pariisin arkistoissa tietäisin jo mistä etsiä.

Päätin kirjoittaa Monsieur L.W.:lle kirjeen, jossa kommentoin hänen tekstiään (hän oli pyytänyt sitä). Tavoittelin ystävällistä sävyä, sillä kiltti oli aina myös Monsieur L.W., joka viime syksyn seminaareissa tapasi esittää kommenttinsa kohteliaasti, tyynesti ja rakentavasti. Siksi en hänelle voisi sanoa: siitä puuttuu sielu, siitä mitä sinä kirjoitat.

Tämä sielun dilemma on vaivannut minua viime päivinä, sillä en saa puhallettua henkeä omaankaan tekstiini. Kerron miten diplomaatit ja ministerit tapaavat ja neuvottelevat, mutta useinkaan en tiedä keitä he ovat, mitä he todellisuudessa haluavat ja mihin he uskovat. Tai miltä näyttää kokoushuone, jossa keskustelut käydään. Onko siellä pitkä pöytä tummaa puuta, jonka päälle Belgian edustaja päättäväisenä laskee kansionsa? Kuuluuko sisälle kadun melu, osuuko ikkunasta tunkeva auringonvalo häiritsevästi jonkun kasvoihin? Turhauttavaa! Miksen kuule miten vichyvesipullo sihahtaa, miten tupakka sytytetään, ovi suljetaan? Mikseivät dokumenttini kerro katseesta, jonka italialainen vaivihkaa luo kollegaansa tämän kumartuessa merkitsemään jotakin muistilehtiöönsä, tai tavasta, jolla hollantilainen puristaa tuolinsa käsinojaa? Entäpä jos ranskalaisen ajatukset eivät olekaan asiakirjassa, jota hän pitelee käsissään vaan jossakin banaalimmassa: särkevässä hampaassa tai loma-asunnon kattoremontissa − tai kenties olennaisemmassa: naisessa jonka hän lähtiessään jätti hotellihuoneeseen? Ehkä hänen tarkkaavaisuutensa juuri siksi ratkaisevalla hetkellä herpaantuu?

Minulle ei yksinkertaisesti vain riitä että tiedän saksan delegaation haluavan ratkaista Euratomin ongelmat ja ranskalaisten toistavan perinteistä kantaansa yhteismarkkinoista. Ja että lopulta sihteeri kirjoittaa pöytäkirjaan: Le séance est levée le mardi 31 octobre 1967 à 18h 45.

A casa

Junassa Pisasta Firenzeen mietin että kamalaa varmasti saapua kotiin. Satoi, väsytti, oli säkkipimeää. Eikä ketään tulossa asemalle vastaan. Minun olisi vedettävä matkalaukkuni yksin kaupungin halki, joka tällaisina iltoina ei totisesti ollut parhaimmillaan. Kun turistit talveksi kaikkosivat, Firenze sulkeutui itseensä ja muuttui nyreäksi pikkukaupungiksi, jossa vallitsi suorastaan provinssimainen tunnelma. Sellaisena sitä oli vaikea rakastaa.

Kaiken lisäksi koti olisi siinä kunnossa kuin se meiltä kaksi viikkoa sitten lähtökiireessä jäi; Herr Dr. M.G.:n jäljet tekisivät kipeää. Siellä olisi kylmä, sillä olin sulkenut lämmityksen. Ehkä sähkölaskukin jo odottaisi postilaatikossa… (Se muuten odotti; kolmesataa euroa kahdelta kuukaudelta!). Jos itku menomatkalla oli lähellä, nyt se melkein tuli. Puristin avainnippua talvitakin taskussa ja tunsin itseni tavattoman yksinäiseksi.

Onneksi Santa Maria Novellalle päästyäni tilanne kuitenkin näytti jo toiselta: Kaupunki oli synkkä ja vaisu mutta oma. Matkatavarat kotiin jätettyäni saatoin poiketa kulman takana sijaitsevaan gelateriaan, jossa täsmälleen tiesin mitä halusin: pistacchiota ja frutti di boscoa, taivaallisinta jäätelöä maailmassa! Pistäydyin myös tervehtimässä alakerran pastantekijää, joka kuultuaan että juuri palasin matkalta hyväntuulisena totesi:

- E vero, non ti ho visto.

Ei, ei täällä oikein voi olla onneton. Etenkin kun lauantaiaamuna saattaa mennä ruokatorin vilskeeseen ja illalla kukkuloille juoksemaan. Aurinko paistaa taas ja värit ovat kirkkaat ja selkeät kuin lapsen sormivärityössä. Valo on niin voimakasta, että Piazzale Michelangelolta näkee kauas, tuntemattomille lumivuorille saakka.

Tapaan myös irlantilaisen ystäväni, Miss A. O’M.:n, jonka kanssa en ole saanut kunnon tilaisuutta keskustella sen jälkeen kun hän palasi puolen vuoden missioltaan NYU:ssa (New York University). Valitsemme yhden niistä Arno-joen eteläpuolella sijaitsevista ei-amerikkalaisista paikoista (Firenzen ydinkeskusta on meuhkaavien amerikkalaisteinien valloittama), jossa on siedettävää musiikkia ja hyvä aperitivo. Suloisen edesvastuuttomuuden puuskassa juomme drinkkejä välittämättä siitä että on sunnuntai-ilta ja myöhä. Me tarvitsemme sitä juuri nyt.

Sein Jahrhundert

Tunne on epätodellinen: Siinä hän seisoo keskellä olohuonettaan ja kävelykeppiinsä nojaten ojentaa minulle laihan kätensä. Jo vähän kumaraisenakin Herr Dr. habil. H. on iso mies ja komea mies, jolla on paksu valkoinen tukka ja elävä tuike harmaissa silmissä. Liekö juuri vierailuni kunniaksi pukeutunut villakankaiseen pikkutakkiin ja punaiseen solmioon. Olen vaikuttunut.

Historiaa tutkitaan muun muassa siksi, että asiat saisivat oikeat mittasuhteensa ja etteivät näköalamme latistuisi nykyhetken ylipainon alla. Joillakin ajallista perspektiiviä on kuitenkin jo omasta takaa:

Herr Dr. habil. H. aloitti opintonsa Berliinissä sinä vuonna kun Hitler nousi siellä valtaan. Toinen maailmansota syttyi hänen ollessa minun ikäiseni. Kun Yhdysvallat pudotti atomipommit Japaniin, pidettiin häntä Oklahomassa sotavankina. Sittemmin hän on ehtinyt muun muassa vaikuttaa johtavissa asemissa niin Bonnissa, Brysselissä kuin Luxemburgissakin ja nähdä Euroopan taloudellisen ja poliittisen yhdentymisen aivan sen alusta alkaen. Nyt hän istuu vieressäni ja mustaa kahvia posliinikupista hörpäten kysyy:
- Raten Sie mal, wie alt ich bin?
Ja vastaa itse nauraen raskasta, huohottavaa naurua:
- Siebenundneunzig!
Pöydällä lojuu pino tieteellisiä julkaisuja ja Frankfurter Allgemeine Zeitung. Ei epäilystäkään siitä etteikö hän vielä seuraisi aikaansa.

Tosin mies, joka kerran aloitteli yhteiseurooppalaista tiede- ja teknologiapolitiikkaa, ei omista tietokonetta. Tapaamistamme edeltänyt kommunikaatio tapahtui kirjeitse, ja ulko-asunsa puolesta häneltä saamani posti olisi voinut olla suoraan 1960-luvun arkistokokoelmista: kirjeet oli kirjoitettu joko mustekynällä käsin tai vanhalla kirjoituskoneella. Mutta miksi enää paneutua internetin kummallisuuksiin? Siinä iässä saattoi jo ottaa tiettyjä vapauksia.

Kuten poukkoilun ajassa, hyppelehtimisen vuosikymmeneltä toiselle aivan kuin puhuisi peräkkäisistä päivistä. Herr Dr. habil. H.:n tarinoidessa ajalliset etäisyydet lyhenevät ja tapahtumien monet päät ja solmukohdat paljastuvat. Ja minä muistan taas, ettei historia ei ole lineaarinen jana vaan takkuinen vyyhti tai kerä.

Keskustelemme kolme tuntia huomaamatta että sanelukoneen nauhat pyörivät loppuun.

Eilen muuten löysin CDU:n arkistosta Willy Brandtin kirjeen. Se on osoitettu Herr Dr. habil. H.:lle. Sellainen vain jotenkin menee yli ymmärryksen.

Ich möchte ein Hörgerät

En tiedä onko hyvä vai huono asia että on saavuttanut tilan, jossa oikeastaan mikään ei enää hävetä. Näiden reissujen tulosta on (ei harrastelijateatterin niin kuin usein olen väittänyt), että nauraa itselleen vaikka oikeastaan itkettäisikin.

Kosmopoliittinen itsevarmuus oli hukassa ja ilo ylimmillään jälleen eilen ja tänään hankkiessani sanelukonetta huomista haastattelua varten. Arkistossa ensin kyselin mistä sellaisen, sellaisen… Tiedättehän haastatteluissa usein käytettävän laitteen saisin. Minulle kerrottiin kyseessä olevan Diktiergerät ja neuvottiin tie lähimpään kodinelektroniikkaliikkeeseen, jossa sitten päättäväisesti esitin asiani:

- Ich möchte ein Hörgerät.

Myyjä oli avoimen hämmästynyt: eivät he myy kuulolaitteita.

Sain kuitenkin tehtyä ostokseni ja palasin hotelliin laukussani halvin ja yksinkertaisin liikkeestä löytämäni malli. Easy to use, idiooteille.

Well, maybe not that easy. Toivon etteivät viereisten huoneitten asukkaat kuulleet kuinka puhuin laitteeseen, suomea, saksaa, uudelleen ja uudelleen, kelasin, painoin nappeja, kohdistaen sanani lopulta pikemminkin itse laitteelle kuin siihen kätkettyyn mikrofoniin, yhä kiivaammin, hermostuneemmin:

- Miksei tämä laite toimi? Niin miksei, miksei, huhuu… Was ist denn los?

Lopulta luovutin ja pakkasin kojeen takaisin laatikkoon täysin vakuuttuneena siitä, että se oli viallinen. Olin sentään lukenut käyttöohjeet huolellisesti moneen kertaan.

Tänäaamuna sitten seisoin myymälän ulkopuolella jo sen avatessa ovensa. Minut tunnistettiin välittömästi: Siinä se taas tulee.

- Guten Morgen, ich habe das Gerät hier gestern gekauft und…

Myyjä otti laitteen laatikosta ja kokeili; se toimi moitteettomasti. En ollut tajunnut että halutessani kuunnella nauhoitusta minun olisi kelattava ensin nauhaa taaksepäin.

Jaa. Näissä tilanteissa voi ja pitääkin nauraa, mutta samalla on myös parasta olla kertomatta tekevänsä tohtorintutkintoa.

Spießig oder kitschich?

Saksalainen ystäväni oli aidosti hämmästynyt, kun kävi ilmi, etten tiennyt mitä tarkoittaa spießig. Sanahan on osa saksalaisen kulttuurin ydintä! Sen kertoo jo sekin, ettei sille ei löydy osuvaa vastinetta oikein mistään kielestä. Käsittääkseen termin merkityksen on tunnettava Saksa ja saksalaiset.

Sain tietämättömyyteni anteeksi vetoamalla siihen, etten koskaan ole todella asunut Saksassa. Opin puhumaan saksaa Sveitsissä, eikä siellä kukaan käyttänyt sanaa spießig. Se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö Sveitsissäkin olisi ahdasmielisyyttä ja pitsisiä pöytäliinoja; sveitsiläiseen omahyväisyyteen ei vain oikein sovi minkäänlainen itseironia. Sitä paitsi siellä on melkein kaikelle omat sanat.

Saapuessani tähän Bonnin Dottendorfin kaupunginosassa sijaitsevaan hotelliin ja joutuessani pohtimaan kuvaillako paikkaa sanalla spießig vai kitschich (ei liene sattumaa, että ”kitschkin” on saksalaista alkuperää), koin siis todella olevani Saksassa. Ja vähitellen vakuutuin siitä, että kyse on kai vain äärimmäisen huonosta mausta. Yliampuvan huonosta mausta, joka ei mitenkään mahdu sovinnaisuutta tavoittelevan, mielikuvituksettoman pikkuporvarillisuuden raameihin. Paikka on kitschich, kauttaaltaan.

Mahdottomin on ruokasali, jossa runsasta buffet-aamiasta syödessäni olen jo useana päivänä viihdyttänyt itseäni laskemalla kuinka monta täytettyä lintua, käki- ja kaappikelloa, vanhanaikaista ompelukonetta, silitysrautaa, muovista omenaa ja viinirypäleterttua, maissipalkoa, torvea, kynttiläntelinettä, pajukoria, lintuhäkkiä, lehmänkelloa, myrskylyhtyä, pyykkilautaa, höylää, ratsastuskypärää ja paria hevosen länkiä löydän huoneen seiniltä. Tavaraa on niin paljon että silmissä sumenee. Jos tämän oli tarkoitus olla maalaisromanttista sisustusta, pieleen meni; kyseessä on taideteos - tai sen surkea jäljitelmä.

Sattumanvaraisesti valitun hotellin perusteella ei kai kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöksiä saksalaisesta mausta. Parempi on poiketa liittokanslerin entisessä asunnossa vanhan Liittoneuvoston talon takapihalla. Rakennuksen ensimmäisellä isännällä Ludwig Erhardilla oli tyylitajua: Hänen arkkitehtiystävänsä Sep Ruf loi kanslerin toivomusten mukaisen viileän ja elegantin paviljonkimiljöön, jonka myöhemmät asukkaat kuitenkin vuosien mittaan turmelivat. Pahin oli Helmut Kohl, joka 1980-luvun räväköinä vuosina halusi muun muassa kattovalaisimia, jotka paremmin olisivat soveltuneet ruotsinlaivan yökerhoon.

Opas muuten mainitsi ohimennen talossa olevan myös sauna. Sitä ei kuitenkaan päässyt katsomaan, ja kun kysyin sanottiinko siellä usein, minulle vastattiin, ettei asiasta ole tietoa. Niinpä tietysti, ei tässä maassa politiikkaa ole ollut tapana tehdä lauteilla. Rakennuksen vaatimatonta uima-allastakin käytti kuulemma vain Kurt Kiesinger.