Mrs J.G. kutsuu minut ystävänsä Signora Veronican järjestämälle pääsiäisbrunssille. Päätän jättää kirjoitustyöni ja pitää vapaapäivän, sillä tarjous kuulostaa houkuttelevalta: Signora Veronica on italialainen kokki, joka pitää agroturismoa Imprunetassa vain joitakin kymmeniä kilometrejä Firenzen eteläpuolella. Paikka on kuulemma henkeäsalpaavan kaunis ja Signoran keittotaidot tyrmäävät, täytyisi vain valmistaa jotakin viemisiksi, vuokrata auto ja selvitä ulos kaupungista sunnuntairuuhkassa.
Mrs J.G. hoitaa käytännön järjestelyt, minä leivon kaurakeksejä ja rosmariinileivän − molemmat omia, takuuvarmoja reseptejäni. Hertzin vuokraamosta noudamme vielä tehtaalta tuoksuvan Fiat viisisatasen, ja Arno-joen varresta kyytiin nousee naapurimme Signor G.T. kumppaneineen. Vaikka Mrs J.G. ajaa kuin italialainen (tai kuin newyorkilainen: You *** ashole! − hänen kantava äänensä epäilemättä kuuluu pitkälle matelevassa autoletkassa) ja vaikka eksymme, alkaa tihkuttaa vettä ja kuljettaja ja kartanlukija riitaantuvat, kivalta tuntuu pitkästä aikaa ajella Chiantin kukkuloilla. Mutkaisilla teillä saa matkan tuntua, ja pastellinsävyisissä maisemissa on sateen pehmentämät ääriviivat.
Signora Veronican agroturismon vuoksi kannattaa nähdä kaikki edellä kuvattu vaiva. Puutarha oliivipuineen, kukkaistutuksineen, uima-altaineen ja huolellisesti aseteltuine kiveyksineen näyttää paratiisilta sateessakin. Brunssi järjestetään vanhassa tallissa päärakennuksen kupeessa, joka on Signoran koti ja jokaisen romantikon unelma: kauniisti sisustetun asunnon ikkunoista näkee kauas viini-istutusten raidoittamille rinteille, takassa rätisee kotoinen tuli. Ruokapöytä notkuu pastaa, paellaa, risottoa, paistia ja paistosta, juustoja, salaatteja, leikkeleitä, kaikki ensiluokkaista. Tutto e veramente perfetto.
Täydellisiä ovat myös muut vieraat, vajaa kymmenkunta amerikkalaista kiiltokuvaperhettä. Tiedättehän: hyvin toimeentuleva mies, siinä neljänkymmenen kiepeillä, ohimoilta jo aavistuksen harmaantunut, vastuullisessa asemassa, tänään kuitenkin vapaalla ja rennosti. Vaimo ikäistään nuoremman näköinen, laitettu mutta sopivasti boheemi, harrastaa taiteita (saan kutsun jo yksiin näyttelynavajaisiin), rakastaa Italiaa ja esiintyy italialaisen kulttuurin suurena asiantuntijana. Lapset ovat tietysti suloisia ja kohteliaita, vapaita juoksemaan ja peuhaamaan. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on talo täällä jossakin ja ehkä jopa vähän harrastelijamielistä viinibisnestä.
Huomaan kadehtivani heitä - ja Signora Veronicaa, kaunista ja iloista italiatarta, josta Mrs J.G. sanoo:
- Yeah, she is amazing.
Olen ulkopuolinen, en tunne ketään, minulta puuttuu heidän pakottamaton luontevuutensa: Oh, this risotto is gorgeous. Could I please have some red wine? Of course we love Tuscany, don’t we?
Tulomatkalla autostrada tulvii vettä, eksymme taas ja soitamme auton stereiosta poppia kovalla. Mrs J.G. elämöi ratissa ja Signor G.T.:a naurattaa, hänen tiramisusa tuli jälkiruokakilpailussa kolmanneksi. Mitä vikaa muka onkaan elämässäni?
Mrs J.G. hoitaa käytännön järjestelyt, minä leivon kaurakeksejä ja rosmariinileivän − molemmat omia, takuuvarmoja reseptejäni. Hertzin vuokraamosta noudamme vielä tehtaalta tuoksuvan Fiat viisisatasen, ja Arno-joen varresta kyytiin nousee naapurimme Signor G.T. kumppaneineen. Vaikka Mrs J.G. ajaa kuin italialainen (tai kuin newyorkilainen: You *** ashole! − hänen kantava äänensä epäilemättä kuuluu pitkälle matelevassa autoletkassa) ja vaikka eksymme, alkaa tihkuttaa vettä ja kuljettaja ja kartanlukija riitaantuvat, kivalta tuntuu pitkästä aikaa ajella Chiantin kukkuloilla. Mutkaisilla teillä saa matkan tuntua, ja pastellinsävyisissä maisemissa on sateen pehmentämät ääriviivat.
Signora Veronican agroturismon vuoksi kannattaa nähdä kaikki edellä kuvattu vaiva. Puutarha oliivipuineen, kukkaistutuksineen, uima-altaineen ja huolellisesti aseteltuine kiveyksineen näyttää paratiisilta sateessakin. Brunssi järjestetään vanhassa tallissa päärakennuksen kupeessa, joka on Signoran koti ja jokaisen romantikon unelma: kauniisti sisustetun asunnon ikkunoista näkee kauas viini-istutusten raidoittamille rinteille, takassa rätisee kotoinen tuli. Ruokapöytä notkuu pastaa, paellaa, risottoa, paistia ja paistosta, juustoja, salaatteja, leikkeleitä, kaikki ensiluokkaista. Tutto e veramente perfetto.
Täydellisiä ovat myös muut vieraat, vajaa kymmenkunta amerikkalaista kiiltokuvaperhettä. Tiedättehän: hyvin toimeentuleva mies, siinä neljänkymmenen kiepeillä, ohimoilta jo aavistuksen harmaantunut, vastuullisessa asemassa, tänään kuitenkin vapaalla ja rennosti. Vaimo ikäistään nuoremman näköinen, laitettu mutta sopivasti boheemi, harrastaa taiteita (saan kutsun jo yksiin näyttelynavajaisiin), rakastaa Italiaa ja esiintyy italialaisen kulttuurin suurena asiantuntijana. Lapset ovat tietysti suloisia ja kohteliaita, vapaita juoksemaan ja peuhaamaan. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on talo täällä jossakin ja ehkä jopa vähän harrastelijamielistä viinibisnestä.
Huomaan kadehtivani heitä - ja Signora Veronicaa, kaunista ja iloista italiatarta, josta Mrs J.G. sanoo:
- Yeah, she is amazing.
Olen ulkopuolinen, en tunne ketään, minulta puuttuu heidän pakottamaton luontevuutensa: Oh, this risotto is gorgeous. Could I please have some red wine? Of course we love Tuscany, don’t we?
Tulomatkalla autostrada tulvii vettä, eksymme taas ja soitamme auton stereiosta poppia kovalla. Mrs J.G. elämöi ratissa ja Signor G.T.:a naurattaa, hänen tiramisusa tuli jälkiruokakilpailussa kolmanneksi. Mitä vikaa muka onkaan elämässäni?
