Luettuani nyt lähes neljäsataa sivua Findlandia-palkittua tekstiä uunin rakentamisesta tunnen tarvetta kertoa oman uunini tarinan. Siis raclettiuunini, jonka suuressa viisaudessani ostin Luzernista kirpputorilta eräänä kauniina sunnuntaiaamuna jo joitakin vuosia sitten. Stockalta olisi tietysti saanut vastaavanlaisia, mutta eipä juuri sellaista (punainen Sigg-uuni on melkein jokaisessa sveitsiläisperheessä), ja muistaakseni maksoin uunista vain vaivaiset kymmenen frangia.
No, vaivaa hankinnasta tietenkin oli, ensiksi jo uunin toimittamisessa kaupungista
Sveitsistä uunin matka jatkui Suomeen. Siinä kuljetuksessa minua auttoi ystäväni Frau A.D., joka saattoi minut junalla (kantoni uunini) Zürichin lentokentälle.
Tämän jälkeen viipyi uuni pitkään etelähelsinkiläisessä yksiössä, missä se oli kovassa käytössä − sitten kun siihen oli hankittu adapteri; ostosta tehdessäni en tietenkään muistanut että sveitsiläisessä pistorasiassa on kolme reikää kun suomalaisessa vain kaksi.
Reilu vuosi sitten uuni rahdattiin lyhyen väliaikaissäilytyksen jälkeen Firenzeen. Pian kuitenkin selvisi, ettei kaupungista saa tarkoitukseen sopivaa juustoa. Ei mistään. Jopa Instituutin sveitsiläiset vahvistivat asian: ei, ei raclettijuustoa, vain mozzarellaa, pecorinoa, parmeggianoa ja kaikkea muuta italialaista, muttei raclettijuustoa. Sveitsistä tuli tuttuja toki käymään, mutten viitsinyt heitä vaivata; laukut olivat jo muutenkin täynnä müesliä ja fondueta.
Pariisissa viimeksi käydessäni marssin lopulta lähimpään supermarkettiin ja ostin juustoa kaksi suurta pakkausta. Innoissani kutsuin kaverit kylään; vihdoinkin saadaan uuni käyttöön!
