Menen tapaamaan Ohjaajaani hänen työhuoneeseensa Conventoon. Rakennus on nimensä mukaisesti osa benediktimunkkiluostaria, jonka sekaisessa puutarhassa kasvavat oliivi- ja appelsiinipuut, rehottavat salaattiviljelmät ja tepastelevat kanat. Paikka on kieltämättä vähän epätodellinen; kun pitkän pylväskäytävän päässä avaa puukehyksisen lasioven, astuu aivan toiseen maailmaan. Yhtäkkiä edessä on siisti vastaanottotiski, kahviautomaatti ja moderneja muovipöytiä, joille levitettyinä ovat kansainvälisten sanomalehtien tuoreimmat numerot. Kaikki kiiltää uutuuttaan.
Minun ei tarvitse koputtaa Ohjaajan oveen, sillä hän kuulee askeleeni ja nousee tietokoneensa ääreltä iloisesti tervehtimään:
- Hallo, wie geht’s?
Huomaan heti seinän viereen nostetun maastopyörän:
- Bist du mit dem Fahrrad gekommen?
Tiedän Ohjaajan asuvan Fisolen takana, kaukana kukkulan toisella puolen, eivätkä korkeuserot täällä ole mitättömiä.
- Ja!
Kahden vuoden yhteistyömme jälkeen minun ei oikeastaan pitäisi enää yllättyä mistään. Ohjaaja on nimittäin eräänlainen yli-ihminen: Hän, ei vielä neljääkymmentäkään täyttänyt professori Instituutilla, on jo ehtinyt olla myös Fellow Harvardissa ja Juniorprofessor Humboldtissa. Ja tietysti hänellä on vaimo, kolme lasta, kauluspaidat moitteettoman sileitä ja paperit järjestyksessä. Ohjaaja urheilee, lukee latinankielisiä kirjoja ja leipoo vaimolleen suklaakakun syntymäpäiväksi. Hän ei koskaan saavu tapaamisiin myöhässä, unohda asioita tai petä lupauksiaan. Sähköpostiviesteihin hän vastaa lähes reaaliajassa, teksteistä Ohjaaja huomaa pienimmätkin virheet.
Ohjaaja ei kuitenkaan vain ole tehokkain ja täsmällisin tuntemani ihminen, hän on myös erehtymätön. Ohjaajaa vastaan on mahdotonta nousta, sillä hän on aina oikeassa − ja tietää kuinka haastaa toisen: seminaareissaan hänellä on tapana ensin kaikessa rauhassa seurata keskinäistä argumentointiamme ennen kuin käyttää viimeisen puheenvuoron. Sillä tyhjenee kerralla koko pajatso, eikä tavallisesti kukaan sano enää mitään.
Siksi Ohjaajan luokse mennessä tapahtuu aina väistämätön regressio. Muutun pikkutytöksi jälleen, kiltiksi ja kuuliaiseksi oppilaaksi, joka nöyränä ja kritiikittömänä ottaa vastaan jokaisen viisaan sanan. Jokaisen, sillä Ohjaaja ei puhu turhia; sellainen olisi Zeitverschwendung, eikä Ohjaaja ikinä hukkaa aikaa.
Nyt kuulen hänen tuomionsa yhdestä väitöskirjani luvusta. Neljänkymmenen sivun läpikäymiseen (nopeassa tempossa, Ohjaajan tyyliin ei kuulu jahkailu) kuluu kaksi intensiivistä tuntia, ja sinä aikana ehtivät minun tunteeni heittelehtiä lapsekkaasta ylpeydestä äärimmäiseen epätoivoon. Vaikka Ohjaaja on reilu, hän ei säästele ketään, kaikkein vähiten ohjattaviaan:
- This argument is weak
- This structure does not work
- All this is unnecessary
- Do you really think that your reader will be interested in this?
- There is absolutely no sources criticism here!
- A large part of important literature is absent
- Don’t you know that book? Well, you should
- This name is wrongly written
- I liked these three pages, but…
- You should be much more analytical
- Can you really claim this?
- Pay more attention to your language
- Where is the beef?
- What is your main argument?
- Well, you should have thought about that…
- This is a ridiculous basic mistake
- Why there is no reference to…?
- The context is totally missing…
Ja niin edelleen. Lopulta kuitenkin kuulen hänen yleisarvionsa:
- Too descriptive, too French
Hetkinen, too French? Huojentuneena jo ehdin ajatella että ehkä tekstini ei niin huono olekaan… Ohjaaja nousee, ottaa hyllystä mapin, jossa hän säilyttää papereitani, sujauttaa viimeisimmän tuotokseni päällimmäiseksi ja kannen kiinni napsauttaen sanoo:
- Well, you have still six weeks to rewrite all this.
Illan mittaan Ohjaajan säälin tunteet kuitenkin heräävät, ja puolen yön tienoilla sähköpostiini saapuu viesti:
„Liebe V,
wollte Dir nur noch einmal sagen, dass ich das Gefühl habe, dass das Chapter wirklich viel Potential hat. Ich hoffe, dass diese Message in der Kritik nicht untergegangen ist.
Herzliche Grüße
K”
