Viime lauantaina avioituivat Mademoiselle L.B. ja Monsieur H.B. Minut oli kutsuttu vihkimistilaisuuteen ja juhlallisuuksiin Certaldoon, viehättävään toscanalaiseen kukkulakaupunkiin, jonka Palazzo Vicarialessa hääseremonia järjestettiin. Myönnettäköön että olisi sitä vaatimattomampiakin paikkoja mennä naimisiin kuin Giovanni Boccaccion kotikaupungissa sijaitseva palazzo, jonka seiniä koristavat 1300-luvun freskot ja ikkunoista näkyvät St. Gimignanon jylhät tornit. Silti jotakin jäi puuttumaan.
Hienoinen tyytymättömyyteni ei kohdistunut niinkään italialaiseen siviilivihkimiseen (johon katolilainen pariskunta oli päätynyt papin alettua puhua asiattomia Ranskan vallankumouksesta). Se kylläkin kesti ja kesti, täysin vailla sisältöä ja vieläpä ranskaksi tulkattuna. Ei, vielä hermostuttavampi oli tilaisuuden tunnelma. Se jatkuva pieni sähläys, toheltaminen ja touhotus. Ei tietoakaan uskonnollisesta hartaudesta muttei myöskään juhlille ominaisesta riehakkuudesta. Hymisteltiin vain, otettiin valokuvia ja poseerattiin.
Niin ikään oli outoa, että vaikka illallisella ruokaa ja Ranskasta tuotua samppanjaa toki riitti, maljoja ei nostettu tai puheita pidetty. Väkinäinen tanssikin jätti kylmäksi − siitäkin huolimatta että loppuillasta tarjoilupöytä siirrettiin aivan dj-kopin kupeeseen. Illan aikana kukaan ei humaltunut, astunut Mlle L.B.:n laahukselle tai edes kaatanut viinilasiaan. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut.
Kieltämättä olisin odottanut pariisilaisilta vasemmistointellektualleilta jotakin muuta. Vähemmän konventionaalisuutta, korrektiutta, enemmän omaperäisyyttä ja rohkeutta. Pariskunta kuitenkin tapasi toisensa mielenosoituksessa ja vielä toissa syksynä oli valtaamassa Firenzen päärautatieasemaa.
Kaiken lisäksi en oikein tiedä mitä teen kaikille juhlavieraille jaetulla magneetilla, jossa hääparin nimien ja hääpäivän lisäksi lukee C. Bobinin sanat: « Nous n’habitons pas des régions. Nous n’habitons même pas la terre. La coeur de ceux qui nous aimons est notre vraie demeure. » Ehkä kiinnitän sen jääkaapin oveen. Niinhän kai tekevät magneeteilleen kaikki muutkin ihmiset, sillä tiettävästi sellainen on tapana.
Hienoinen tyytymättömyyteni ei kohdistunut niinkään italialaiseen siviilivihkimiseen (johon katolilainen pariskunta oli päätynyt papin alettua puhua asiattomia Ranskan vallankumouksesta). Se kylläkin kesti ja kesti, täysin vailla sisältöä ja vieläpä ranskaksi tulkattuna. Ei, vielä hermostuttavampi oli tilaisuuden tunnelma. Se jatkuva pieni sähläys, toheltaminen ja touhotus. Ei tietoakaan uskonnollisesta hartaudesta muttei myöskään juhlille ominaisesta riehakkuudesta. Hymisteltiin vain, otettiin valokuvia ja poseerattiin.
Niin ikään oli outoa, että vaikka illallisella ruokaa ja Ranskasta tuotua samppanjaa toki riitti, maljoja ei nostettu tai puheita pidetty. Väkinäinen tanssikin jätti kylmäksi − siitäkin huolimatta että loppuillasta tarjoilupöytä siirrettiin aivan dj-kopin kupeeseen. Illan aikana kukaan ei humaltunut, astunut Mlle L.B.:n laahukselle tai edes kaatanut viinilasiaan. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut.
Kieltämättä olisin odottanut pariisilaisilta vasemmistointellektualleilta jotakin muuta. Vähemmän konventionaalisuutta, korrektiutta, enemmän omaperäisyyttä ja rohkeutta. Pariskunta kuitenkin tapasi toisensa mielenosoituksessa ja vielä toissa syksynä oli valtaamassa Firenzen päärautatieasemaa.
Kaiken lisäksi en oikein tiedä mitä teen kaikille juhlavieraille jaetulla magneetilla, jossa hääparin nimien ja hääpäivän lisäksi lukee C. Bobinin sanat: « Nous n’habitons pas des régions. Nous n’habitons même pas la terre. La coeur de ceux qui nous aimons est notre vraie demeure. » Ehkä kiinnitän sen jääkaapin oveen. Niinhän kai tekevät magneeteilleen kaikki muutkin ihmiset, sillä tiettävästi sellainen on tapana.
