Sanotaan että niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa yhteistä jutunaihetta ei ole ja säästä puhuminen pitkästyttää, kannattaa aloittaa jalkapallosta. Ainakin Italiassa calcio tarjoaa ehtymättömän lähteen mitä intohimoisimmalle debatille. Instituutilla on kuitenkin myös tämä asia toisin: täällä vielä varmempaa avata keskustelu lentomatkustamisesta. Siitä kaikilla on kokemuksia ja mielipiteitä, aina uusia ja ajankohtaisia.
Tältä kannalta kulunut talvi osoittautui erinomaiseksi; erityisesti joulun tienoilla uskomattomimmista seikkailuista Euroopan lentokentillä melkeinpä kilpailtiin. Mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna viime päivien tapahtumiin. Islannista saapuneet tuhkapilvet ovat nimittäin vallan sekoittaneet pienen elitistisen maailmamme. Tuntuu kuin melkein jokainen olisi tai ainakin olisi ollut jumissa jossakin. Ja minulle tietenkin toistellaan: Olet onnekas ettei sinun juuri nyt tarvitse matkustaa minnekään.
Todella, tällä hetkellä olen oikein onnellinen saadessani pysytellä Firenzessä. Kevät on kauneimmillaan ja töitä riittää. Ei ole mitään hinkua lähteä kotoa.
Mutta tämä tarve pysytellä paikoillaan on uusi ja oletettavasti kiertolaiselämän vääjäämätön seuraus - olen havainnut vastaavanlaisia tunnelmia myös lähipiirissäni. Perjantaina esimerkiksi sain todistaa miten irlantilainen, viime syksyn New Yorkissa viettänyt ystäväni ja kollegani Miss A. O’M vastasi tiedusteluihin hänen aikeistaan matkustaa lähiaikoina arkistoihin tai konferensseihin:
- No, I am not going anywhere! I will stay here until they kick me out!
Vielä äärimmäisen kannan on ottanut ruotsalaisvenäläinen ystäväni Fru A.Ö., joka on ehtinyt jo asua muun muassa Pietarissa, Upsalassa, Roomassa, Strasbourgissa, Brightonissa, Pariisissa ja Minskissä. Hän ei vain vihaa matkustamista vaan on myös sanonut minulle, ettei muuta enää ikinä uuteen kaupunkiin. Paitsi ehkä Tukholmaan sitten joskus.
Muistan miten ensimmäistä kertaa näin lentokoneen ikkunasta koko Helsingin yhdellä silmäyksellä. Se havahdutti. Tajusin nimittäin miten pienelle alueelle minun elämäni rajoittui: sille samalle mereen pistävälle maakaistaleelle mahtuivat koti, työ, yliopisto, vanhemmat ja kaverit. Saattoi kulua kuukausia etten poistunut sen ulkopuolelle. Kaikki olennainen tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Lintuperspektiivistä sellainen tuntui käsittämättömältä.
Nyt kun lentoliikenteen katkeaminen on opettanut meille ettei paikasta toiseen lentäminen ole itsestään selvää, on ehkä hyvä myös muistaa, ettei ihmiskunnan historiassa koskaan ole liikuttu samassa määrin kuin nykyään. J.R. McNeill ja William H. McNeill toteavat havainnollisesti: ”Vuonna 1750 ja vielä niinkin myöhään kuin 1820 tieto ja tavarat liikkuivat maailmalla vain hiukan nopeammin kuin Sumerin verkon kulta-aikoina [noin 3000 eaa.]. Kaiken kuljetuksen voimanlähteenä toimivat edelleen eläinten lihasvoima ja purjeet.” (Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmahistoriaan. Tampere, Vastapaino 2006).
Tuhkapilvidebateissa on niin ikään unohtunut se, ettei suurinta osaa maapallon väestöä lentokatkos suoraan koskettanut. Harva nimittäin on edelleenkään astunut lentokoneeseen.
