Back to Sweden?

Ystäväni Fru A.Ö.:n syntymäpäiväillallista jatketaan drinkillä suositussa baarissa, jonka nimi on La Cité. Siellä seuraa baari-illoille niin tyypillinen tilanne: melussa ja ahtaudessa joudun loukkuun kahden puolitutun väliin, joista vain toisen puhetta kuulen. Onnekseni keskustelu tällä kertaa on aidosti mielenkiintoinen. Puhekumppanini on nimittäin belgialainen juristi, joka kertoo minulle kotimaansa kielitilanteesta: Belgian flaaminkielisestä enemmistöstä taitaa valtaosa ranskaa, mutta ranskankielinen vähemmistö on ollut huomattavasti haluttomampi opettelemaan flaamia. Äidinkielenään ranskaa puhuva monsieur hallitsee kuitenkin flaamin kielen, sillä tämä oli hänen ensimmäinen vieras kielensä koulussa – ja pakollinen.
- Ça t’a énervé?
Totta kai ärsytti. Flaamin opetteluun meni aikaa ja energiaa, jonka olisi voinut paljon järkevämminkin käyttää.

Kuulostaapa tutulta. Kerron hänelle ruotsin kielen vahvasta asemasta Suomessa mutta sanon sitä kannattavani. Me tarvitsemme ruotsia ennen kaikkea maamme rajojen ulkopuolella, ja se muuten on seikka, joka usein unohtuu pakkoruotsin äänekkäimmiltä vastustajilta. Minä en ole koskaan käyttänyt toista kotimaista niin paljon kuin nyt muualla asuessani. Kansainvälisessä ympäristössä pohjoismaalaiset kun pitävät yhtä, ja siihen klubiin on välitön pääsy jos vain kykenee kiipeämään yli kielimuurin. Vastaavaa etua ei kuitenkaan taida oikein flaamin taidosta olla…

Keskustelu belgialaisen kanssa käydään ennen viime viikon uutisia Belgian hallituskriisistä: Belgiassa flaaminkieliset liberaalit jättivät hallituksen suur-Brysselin alueen kielipoliittisten erimielisyyksien vuoksi. Taitaapa tässäkin meillä olla asiat paremmin; Suomessa kielipolitiikka ei enää aikoihin ole uhannut maan poliittista vakautta. Kuka muistaisikaan vielä 1920-luvun kieliriitoja?

Se ei kuitenkaan merkitse, ettei suomalaisten asenteissa olisi edelleen parantamista. Ruotsin kielen taidosta voi ihan oikeasti olla hyötyä ja huvia − sekä mahdollisesti myös muita seuraamuksia: Vain joitakin tunteja ennen belgialaisen tapaamista oli Fru A.Ö.:n illallispöydässä minulta eräs ranskalainen nimittäin kysynyt:
- Are you planning to go back to Sweden?
Seurasi hetken hämmentynyt hiljaisuus, jonka Fru A.Ö. lopulta ystävällisesti mursi:
- She is from Finland but speaks Swedish.


Glada vappen!

Not going anywhere

Sanotaan että niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa yhteistä jutunaihetta ei ole ja säästä puhuminen pitkästyttää, kannattaa aloittaa jalkapallosta. Ainakin Italiassa calcio tarjoaa ehtymättömän lähteen mitä intohimoisimmalle debatille. Instituutilla on kuitenkin myös tämä asia toisin: täällä vielä varmempaa avata keskustelu lentomatkustamisesta. Siitä kaikilla on kokemuksia ja mielipiteitä, aina uusia ja ajankohtaisia.

Tältä kannalta kulunut talvi osoittautui erinomaiseksi; erityisesti joulun tienoilla uskomattomimmista seikkailuista Euroopan lentokentillä melkeinpä kilpailtiin. Mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna viime päivien tapahtumiin. Islannista saapuneet tuhkapilvet ovat nimittäin vallan sekoittaneet pienen elitistisen maailmamme. Tuntuu kuin melkein jokainen olisi tai ainakin olisi ollut jumissa jossakin. Ja minulle tietenkin toistellaan: Olet onnekas ettei sinun juuri nyt tarvitse matkustaa minnekään.

Todella, tällä hetkellä olen oikein onnellinen saadessani pysytellä Firenzessä. Kevät on kauneimmillaan ja töitä riittää. Ei ole mitään hinkua lähteä kotoa.

Mutta tämä tarve pysytellä paikoillaan on uusi ja oletettavasti kiertolaiselämän vääjäämätön seuraus - olen havainnut vastaavanlaisia tunnelmia myös lähipiirissäni. Perjantaina esimerkiksi sain todistaa miten irlantilainen, viime syksyn New Yorkissa viettänyt ystäväni ja kollegani Miss A. O’M vastasi tiedusteluihin hänen aikeistaan matkustaa lähiaikoina arkistoihin tai konferensseihin:

- No, I am not going anywhere! I will stay here until they kick me out!

Vielä äärimmäisen kannan on ottanut ruotsalaisvenäläinen ystäväni Fru A.Ö., joka on ehtinyt jo asua muun muassa Pietarissa, Upsalassa, Roomassa, Strasbourgissa, Brightonissa, Pariisissa ja Minskissä. Hän ei vain vihaa matkustamista vaan on myös sanonut minulle, ettei muuta enää ikinä uuteen kaupunkiin. Paitsi ehkä Tukholmaan sitten joskus.

Muistan miten ensimmäistä kertaa näin lentokoneen ikkunasta koko Helsingin yhdellä silmäyksellä. Se havahdutti. Tajusin nimittäin miten pienelle alueelle minun elämäni rajoittui: sille samalle mereen pistävälle maakaistaleelle mahtuivat koti, työ, yliopisto, vanhemmat ja kaverit. Saattoi kulua kuukausia etten poistunut sen ulkopuolelle. Kaikki olennainen tapahtui muutaman kilometrin säteellä. Lintuperspektiivistä sellainen tuntui käsittämättömältä.

Nyt kun lentoliikenteen katkeaminen on opettanut meille ettei paikasta toiseen lentäminen ole itsestään selvää, on ehkä hyvä myös muistaa, ettei ihmiskunnan historiassa koskaan ole liikuttu samassa määrin kuin nykyään. J.R. McNeill ja William H. McNeill toteavat havainnollisesti: ”Vuonna 1750 ja vielä niinkin myöhään kuin 1820 tieto ja tavarat liikkuivat maailmalla vain hiukan nopeammin kuin Sumerin verkon kulta-aikoina [noin 3000 eaa.]. Kaiken kuljetuksen voimanlähteenä toimivat edelleen eläinten lihasvoima ja purjeet.” (Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmahistoriaan. Tampere, Vastapaino 2006).

Tuhkapilvidebateissa on niin ikään unohtunut se, ettei suurinta osaa maapallon väestöä lentokatkos suoraan koskettanut. Harva nimittäin on edelleenkään astunut lentokoneeseen.

Madame et Monsieur B.

Viime lauantaina avioituivat Mademoiselle L.B. ja Monsieur H.B. Minut oli kutsuttu vihkimistilaisuuteen ja juhlallisuuksiin Certaldoon, viehättävään toscanalaiseen kukkulakaupunkiin, jonka Palazzo Vicarialessa hääseremonia järjestettiin. Myönnettäköön että olisi sitä vaatimattomampiakin paikkoja mennä naimisiin kuin Giovanni Boccaccion kotikaupungissa sijaitseva palazzo, jonka seiniä koristavat 1300-luvun freskot ja ikkunoista näkyvät St. Gimignanon jylhät tornit. Silti jotakin jäi puuttumaan.

Hienoinen tyytymättömyyteni ei kohdistunut niinkään italialaiseen siviilivihkimiseen (johon katolilainen pariskunta oli päätynyt papin alettua puhua asiattomia Ranskan vallankumouksesta). Se kylläkin kesti ja kesti, täysin vailla sisältöä ja vieläpä ranskaksi tulkattuna. Ei, vielä hermostuttavampi oli tilaisuuden tunnelma. Se jatkuva pieni sähläys, toheltaminen ja touhotus. Ei tietoakaan uskonnollisesta hartaudesta muttei myöskään juhlille ominaisesta riehakkuudesta. Hymisteltiin vain, otettiin valokuvia ja poseerattiin.

Niin ikään oli outoa, että vaikka illallisella ruokaa ja Ranskasta tuotua samppanjaa toki riitti, maljoja ei nostettu tai puheita pidetty. Väkinäinen tanssikin jätti kylmäksi − siitäkin huolimatta että loppuillasta tarjoilupöytä siirrettiin aivan dj-kopin kupeeseen. Illan aikana kukaan ei humaltunut, astunut Mlle L.B.:n laahukselle tai edes kaatanut viinilasiaan. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut.

Kieltämättä olisin odottanut pariisilaisilta vasemmistointellektualleilta jotakin muuta. Vähemmän konventionaalisuutta, korrektiutta, enemmän omaperäisyyttä ja rohkeutta. Pariskunta kuitenkin tapasi toisensa mielenosoituksessa ja vielä toissa syksynä oli valtaamassa Firenzen päärautatieasemaa.

Kaiken lisäksi en oikein tiedä mitä teen kaikille juhlavieraille jaetulla magneetilla, jossa hääparin nimien ja hääpäivän lisäksi lukee C. Bobinin sanat: « Nous n’habitons pas des régions. Nous n’habitons même pas la terre. La coeur de ceux qui nous aimons est notre vraie demeure. » Ehkä kiinnitän sen jääkaapin oveen. Niinhän kai tekevät magneeteilleen kaikki muutkin ihmiset, sillä tiettävästi sellainen on tapana.

Ohjaaja

Menen tapaamaan Ohjaajaani hänen työhuoneeseensa Conventoon. Rakennus on nimensä mukaisesti osa benediktimunkkiluostaria, jonka sekaisessa puutarhassa kasvavat oliivi- ja appelsiinipuut, rehottavat salaattiviljelmät ja tepastelevat kanat. Paikka on kieltämättä vähän epätodellinen; kun pitkän pylväskäytävän päässä avaa puukehyksisen lasioven, astuu aivan toiseen maailmaan. Yhtäkkiä edessä on siisti vastaanottotiski, kahviautomaatti ja moderneja muovipöytiä, joille levitettyinä ovat kansainvälisten sanomalehtien tuoreimmat numerot. Kaikki kiiltää uutuuttaan.

Minun ei tarvitse koputtaa Ohjaajan oveen, sillä hän kuulee askeleeni ja nousee tietokoneensa ääreltä iloisesti tervehtimään:

- Hallo, wie geht’s?

Huomaan heti seinän viereen nostetun maastopyörän:

- Bist du mit dem Fahrrad gekommen?

Tiedän Ohjaajan asuvan Fisolen takana, kaukana kukkulan toisella puolen, eivätkä korkeuserot täällä ole mitättömiä.

- Ja!

Kahden vuoden yhteistyömme jälkeen minun ei oikeastaan pitäisi enää yllättyä mistään. Ohjaaja on nimittäin eräänlainen yli-ihminen: Hän, ei vielä neljääkymmentäkään täyttänyt professori Instituutilla, on jo ehtinyt olla myös Fellow Harvardissa ja Juniorprofessor Humboldtissa. Ja tietysti hänellä on vaimo, kolme lasta, kauluspaidat moitteettoman sileitä ja paperit järjestyksessä. Ohjaaja urheilee, lukee latinankielisiä kirjoja ja leipoo vaimolleen suklaakakun syntymäpäiväksi. Hän ei koskaan saavu tapaamisiin myöhässä, unohda asioita tai petä lupauksiaan. Sähköpostiviesteihin hän vastaa lähes reaaliajassa, teksteistä Ohjaaja huomaa pienimmätkin virheet.

Ohjaaja ei kuitenkaan vain ole tehokkain ja täsmällisin tuntemani ihminen, hän on myös erehtymätön. Ohjaajaa vastaan on mahdotonta nousta, sillä hän on aina oikeassa − ja tietää kuinka haastaa toisen: seminaareissaan hänellä on tapana ensin kaikessa rauhassa seurata keskinäistä argumentointiamme ennen kuin käyttää viimeisen puheenvuoron. Sillä tyhjenee kerralla koko pajatso, eikä tavallisesti kukaan sano enää mitään.

Siksi Ohjaajan luokse mennessä tapahtuu aina väistämätön regressio. Muutun pikkutytöksi jälleen, kiltiksi ja kuuliaiseksi oppilaaksi, joka nöyränä ja kritiikittömänä ottaa vastaan jokaisen viisaan sanan. Jokaisen, sillä Ohjaaja ei puhu turhia; sellainen olisi Zeitverschwendung, eikä Ohjaaja ikinä hukkaa aikaa.

Nyt kuulen hänen tuomionsa yhdestä väitöskirjani luvusta. Neljänkymmenen sivun läpikäymiseen (nopeassa tempossa, Ohjaajan tyyliin ei kuulu jahkailu) kuluu kaksi intensiivistä tuntia, ja sinä aikana ehtivät minun tunteeni heittelehtiä lapsekkaasta ylpeydestä äärimmäiseen epätoivoon. Vaikka Ohjaaja on reilu, hän ei säästele ketään, kaikkein vähiten ohjattaviaan:

- This argument is weak

- This structure does not work

- All this is unnecessary

- Do you really think that your reader will be interested in this?

- There is absolutely no sources criticism here!

- A large part of important literature is absent

- Don’t you know that book? Well, you should

- This name is wrongly written

- I liked these three pages, but…

- You should be much more analytical

- Can you really claim this?

- Pay more attention to your language

- Where is the beef?

- What is your main argument?

- Well, you should have thought about that…

- This is a ridiculous basic mistake

- Why there is no reference to…?

- The context is totally missing…

Ja niin edelleen. Lopulta kuitenkin kuulen hänen yleisarvionsa:

- Too descriptive, too French

Hetkinen, too French? Huojentuneena jo ehdin ajatella että ehkä tekstini ei niin huono olekaan… Ohjaaja nousee, ottaa hyllystä mapin, jossa hän säilyttää papereitani, sujauttaa viimeisimmän tuotokseni päällimmäiseksi ja kannen kiinni napsauttaen sanoo:

- Well, you have still six weeks to rewrite all this.

Illan mittaan Ohjaajan säälin tunteet kuitenkin heräävät, ja puolen yön tienoilla sähköpostiini saapuu viesti:

„Liebe V,

wollte Dir nur noch einmal sagen, dass ich das Gefühl habe, dass das Chapter wirklich viel Potential hat. Ich hoffe, dass diese Message in der Kritik nicht untergegangen ist.

Herzliche Grüße

K”

Erään raclettiuunin tarina

Luettuani nyt lähes neljäsataa sivua Findlandia-palkittua tekstiä uunin rakentamisesta tunnen tarvetta kertoa oman uunini tarinan. Siis raclettiuunini, jonka suuressa viisaudessani ostin Luzernista kirpputorilta eräänä kauniina sunnuntaiaamuna jo joitakin vuosia sitten. Stockalta olisi tietysti saanut vastaavanlaisia, mutta eipä juuri sellaista (punainen Sigg-uuni on melkein jokaisessa sveitsiläisperheessä), ja muistaakseni maksoin uunista vain vaivaiset kymmenen frangia.

No, vaivaa hankinnasta tietenkin oli, ensiksi jo uunin toimittamisessa kaupungista 600 metrin korkeudessa sijaitsevaan majapaikkaani. Sveitsin ”pikkusiskoni” R.B. sen lopulta taituroi polkupyöränsä toisesta sarvesta roikottaen − en vieläkään ymmärrä miten hän siinä onnistui.

Sveitsistä uunin matka jatkui Suomeen. Siinä kuljetuksessa minua auttoi ystäväni Frau A.D., joka saattoi minut junalla (kantoni uunini) Zürichin lentokentälle.

Tämän jälkeen viipyi uuni pitkään etelähelsinkiläisessä yksiössä, missä se oli kovassa käytössä − sitten kun siihen oli hankittu adapteri; ostosta tehdessäni en tietenkään muistanut että sveitsiläisessä pistorasiassa on kolme reikää kun suomalaisessa vain kaksi.

Reilu vuosi sitten uuni rahdattiin lyhyen väliaikaissäilytyksen jälkeen Firenzeen. Pian kuitenkin selvisi, ettei kaupungista saa tarkoitukseen sopivaa juustoa. Ei mistään. Jopa Instituutin sveitsiläiset vahvistivat asian: ei, ei raclettijuustoa, vain mozzarellaa, pecorinoa, parmeggianoa ja kaikkea muuta italialaista, muttei raclettijuustoa. Sveitsistä tuli tuttuja toki käymään, mutten viitsinyt heitä vaivata; laukut olivat jo muutenkin täynnä müesliä ja fondueta.

Pariisissa viimeksi käydessäni marssin lopulta lähimpään supermarkettiin ja ostin juustoa kaksi suurta pakkausta. Innoissani kutsuin kaverit kylään; vihdoinkin saadaan uuni käyttöön! Mutta kun sitten nostan pölyisen uunini kaapista esiin huomaan: eipä käy suomalainen adapteri italialaiseen pistorasiaan.

Signora Veronica’s American Party

Mrs J.G. kutsuu minut ystävänsä Signora Veronican järjestämälle pääsiäisbrunssille. Päätän jättää kirjoitustyöni ja pitää vapaapäivän, sillä tarjous kuulostaa houkuttelevalta: Signora Veronica on italialainen kokki, joka pitää agroturismoa Imprunetassa vain joitakin kymmeniä kilometrejä Firenzen eteläpuolella. Paikka on kuulemma henkeäsalpaavan kaunis ja Signoran keittotaidot tyrmäävät, täytyisi vain valmistaa jotakin viemisiksi, vuokrata auto ja selvitä ulos kaupungista sunnuntairuuhkassa.

Mrs J.G. hoitaa käytännön järjestelyt, minä leivon kaurakeksejä ja rosmariinileivän − molemmat omia, takuuvarmoja reseptejäni. Hertzin vuokraamosta noudamme vielä tehtaalta tuoksuvan Fiat viisisatasen, ja Arno-joen varresta kyytiin nousee naapurimme Signor G.T. kumppaneineen. Vaikka Mrs J.G. ajaa kuin italialainen (tai kuin newyorkilainen: You *** ashole! − hänen kantava äänensä epäilemättä kuuluu pitkälle matelevassa autoletkassa) ja vaikka eksymme, alkaa tihkuttaa vettä ja kuljettaja ja kartanlukija riitaantuvat, kivalta tuntuu pitkästä aikaa ajella Chiantin kukkuloilla. Mutkaisilla teillä saa matkan tuntua, ja pastellinsävyisissä maisemissa on sateen pehmentämät ääriviivat.

Signora Veronican agroturismon vuoksi kannattaa nähdä kaikki edellä kuvattu vaiva. Puutarha oliivipuineen, kukkaistutuksineen, uima-altaineen ja huolellisesti aseteltuine kiveyksineen näyttää paratiisilta sateessakin. Brunssi järjestetään vanhassa tallissa päärakennuksen kupeessa, joka on Signoran koti ja jokaisen romantikon unelma: kauniisti sisustetun asunnon ikkunoista näkee kauas viini-istutusten raidoittamille rinteille, takassa rätisee kotoinen tuli. Ruokapöytä notkuu pastaa, paellaa, risottoa, paistia ja paistosta, juustoja, salaatteja, leikkeleitä, kaikki ensiluokkaista. Tutto e veramente perfetto.

Täydellisiä ovat myös muut vieraat, vajaa kymmenkunta amerikkalaista kiiltokuvaperhettä. Tiedättehän: hyvin toimeentuleva mies, siinä neljänkymmenen kiepeillä, ohimoilta jo aavistuksen harmaantunut, vastuullisessa asemassa, tänään kuitenkin vapaalla ja rennosti. Vaimo ikäistään nuoremman näköinen, laitettu mutta sopivasti boheemi, harrastaa taiteita (saan kutsun jo yksiin näyttelynavajaisiin), rakastaa Italiaa ja esiintyy italialaisen kulttuurin suurena asiantuntijana. Lapset ovat tietysti suloisia ja kohteliaita, vapaita juoksemaan ja peuhaamaan. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on talo täällä jossakin ja ehkä jopa vähän harrastelijamielistä viinibisnestä.

Huomaan kadehtivani heitä - ja Signora Veronicaa, kaunista ja iloista italiatarta, josta Mrs J.G. sanoo:
- Yeah, she is amazing.
Olen ulkopuolinen, en tunne ketään, minulta puuttuu heidän pakottamaton luontevuutensa: Oh, this risotto is gorgeous. Could I please have some red wine? Of course we love Tuscany, don’t we?

Tulomatkalla autostrada tulvii vettä, eksymme taas ja soitamme auton stereiosta poppia kovalla. Mrs J.G. elämöi ratissa ja Signor G.T.:a naurattaa, hänen tiramisusa tuli jälkiruokakilpailussa kolmanneksi. Mitä vikaa muka onkaan elämässäni?

Käpy matkassa

Instituutilla kiertää juttu vähän omalaatuisena pidetystä tutkijasta, joka saapui kollegamme syntymäpäiväjuhliin kutsumatta, lahjapaperiin kääritty käpy mukanaan. Grazy. Vaikka en häntä ehkä omiin juhliini toivoisikaan, on minulla omaperäistä tuomista kohtaan pientä ymmärrystä: Kotona meillä nimittäin oli jonkin kukka-asetelman tai vastaavan mukana tullut suurensuuri käpy. Äiti sitä jostakin syystä säilytteli ja kertoi minun kerran lapsena kysyneen, oliko se siitä hornan kuusesta. Niinpä kun toissasyksynä löysin Instituutin puutarhasta samanlaisia käpyjä, ajattelin että täällä ne hornan kuuset kai sitten kasvavat.

Käpytarinat juontuvat mieleeni lauantaina juoksulenkillä nähdessäni tienpuolessa kaadetun, tuntematonta lajia olevan kuusen – ja sen ympärillä käpyjä. Hetken mielijohteesta pysähdyn ja poimin yhden matkaani, se ei paina mitään. Miksi nimenomaan tämä käpy on irronnut ja tuo toinen ei? Kauankohan se on lojunut maassa? Missä kohden puuta se kasvoi ja miltä maailma juuri siitä pisteestä näytti? Niin paljon asioita joita minä en tiedä, joita kukaan ei tiedä.

Sellaisen ajatteleminen huimaa, ja sellaisia alkaa ajatella kun kolmeen päivään ei poistu kotoaan. Olen kieltäytynyt ystäväni Signora V.C.:n kutsusta matkustaa heille Abruzzoon pääsiäiseksi, pettänyt Fru A.Ö.:lle antamani lupauksen mennä hänen kanssaan katsomaan ranskalaista lastenelokuvaa, hylännyt kaksi aperitivo-tarjousta ja itsekkäästi jättänyt väliin jopa Mlle L.B.:n polttarit. Niin voi käydä jos uskoo oivaltaneensa jotakin olennaista. Silloin kirjoittaa kuin transsissa.

Tarvitaan sellaisia naapureita kuin Mrs J.G., jotka hakkaavat oveen ja huutavat:

-You have to get out of there!

Hän näkee minusta toisen puolen: kalpean tutkijan hämärässä huoneessa, eksyksissä sekaisten kirja- ja paperipinojen keskellä.

Kotona tarkastelen löytöäni. Se ei ole kaunein mahdollinen yksilö, mutta muotojen epätäydellinen säännönmukaisuus viehättää minua. Kun valutan sen päälle vettä, vetäytyy se kokoon kuin pelokas eläin. Samassa muistan kolmannen käpytarinan: äidillä oli toinenkin käpy, korurasiassa. Sitä hän oli joskus nuorena pitänyt kaulassaan osoittamassa maalaistytön varovaista mutta teeskentelemätöntä uhoa.

Arno-joen rantaan juostessani en ole minäkään se miltä näytän: vaalea nainen vaaleissa vaatteissa, elinvoimaisena ja energisenä. Minullapa on käpy taskussani.